Katselin tuossa viimeisintä päivitystä. 12.7.2012. Reilu vuosi aikaa kulunut. Elämä on muuttunut. Reiluun vuoteen mahtuu itkua ja naurua, iloa ja surua, kasvua ja karikkoja. Paljon ajatuksia. Paljon kipeitä aiheita, joita ei ole jakaa halunnut. Paljon toki onnellisia hetkiä myös, jotka olisi voinut jakaa. Uutta energiaa. Nyt alkaa olemaan sellainen olo että mitä josko sitä yrittäisi kirjoittaa taas! Sisällä paaaaaljon sanottavaa ja uusia ideoita miten sitä itseään lähtisi taas haastamaan. Hmm.... Saapi nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan!
tiistai 5. marraskuuta 2013
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Elämä kantaa
Wow, it's been a while...
Ei niinkään, että ajatukset olisivat olleet vähissä, päin vastoin. Suuria asioita ja tunteita, ja niin henkilökohtaisia että niiden jakaminen on tuntunut tosi vaikealta. Outo löytää itsestään sekin puoli, olen aina ajatellut että on helppo olla avoin, mutta jokin on muuttunut. But now it's the time. Aika raottaa taas ovea ja päästää mutamat ajatukset maailmalle :)
Viimeiset kuukaudet ovat olleet varmasti jossain määrin vaikeimpia elämässäni, ilman että olen edes tajunnut asiaa. Tai myöntänyt sitä ainakaan. Elämä muuttui, kaikki meni uusiks, oli aika aloittaa alusta. "Ei tunnu missään" hoin itselleni piiiiiiitkään. Ja itse elämänmuutos, sen koen edelleen olevan ainoastaan positiivinen asia lopulta, tarpeellinen ja ehdottomasti oikea päätös. Ja koska näin on, en antanut itselleni olla surullinen. Tai peloissaan. Saati sitten avuton, minäkö, never.
Mutta kyllähän se on nyt pakko myöntää että kyllä se surutyö on tehtävä, ennemmin tai myöhemmin. Kaikki ne negatiiviset tunteet jotka lakaisee maton alle, ei ne sieltä katoa, kyllä ne pitää siivota pois, pikku hiljaa, vähän kerrallaan. Ja hyväksyä se tosiasia että ei se tee ihmisestä heikkoa, kaikki mikä ei tapa niin vahvistaa. Aallokossa surffaillen, välillä pohjalla, josta sitten taas ponnistaa ylös. Mutta ei se helppoa ole ollut, myöntää että hei, nyt vituttaa. Nyt olen niin vihainen että tekis mieli huutaa. Tai niin surullinen että tuntuu että sydän painaa tonnin. Ja viimeisenä muttei lainkaan vähäisimpänä on pelko, pahin painajaiseni myöntää että jotkin asiat pelottavat.
Koko tämä tunteiden sekamelska on vaan nyt käytävä läpi, putsata pöytä ja tehdä tilaa uudelle. Hyväksyä se että välillä muakin saa ihan tosissaan ottaa päähän asiat jotka omasta mielestä olisi voinut mennä toisin. Vihainen, useimmiten itselleen, että miksi pitää olla niin jääräpäinen että yrittää viimeiseen asti uskotella itselleen ja muille että elämä on yhtä auringonpaistetta. Surullisuus, se on ollut haastava tunne, koska syy surullisuuteen ei olekaan niin yksiselitteistä. Olen surullinen koska: olen yksinäinen, tunnen vieneeni lapsiltani mahdollisuuden elää "normaalia perhe-elämää" seuratessani omia tunteitani, tunnen menettäneeni ystävän, jonka seurassa oli lupa itkeä. Ja olen surullinen koska huomaan että yksikään surullisuuteni syistä ei johdu siitä että olisin menettänyt "sillä tavalla rakkaan" vaan nimenomaan ystävän. Something has been wrong. Ja olen surullinen koska huomaan olleeni surullinen ja yksinäinen jo pitkän aikaa. Elämänmuutos oli varmasti väistämätön ja oikea päätös, mutta silti surutyö on tehtävä. Surullista on myös huomata että ei voi saada elämältä sitä mitä eniten maaailmassa haluaa.
Pelko. Mitä jos? Nyky-yhteiskunnassa pelko koetaan heikkoutena. Pelko on kuitenkin yksi alkukantaisimmista tunteista, ja sitä on turha vastustaa, joskus saa pelottaa. On rankkaa myöntää itselleen että pelottaa, varsinkin tilanteessa jossa yhtäkkiä oletkin yksin vastuussa kaikesta, omasta elämästä, kahdesta lapsesta, taloudesta, hyvinvoinnista, ihan kaikesta. Mutta kyllä se vaan on ihan helvetin pelottavaa, vaikka sitä luulis että kahden lapsen äitinä on tottunut ottamaan vastuuta jo ennestään. Tilanne on nyt eri, nyt kun on pakko jaksaa ja pakko pärjätä ja pakko voida hyvin. Ei ole lupa pelätä, mukamas. Mutta kyllä mua pelottaa, ei siitä päästä mihinkään.
No joo, ei sillä että elämä olisi pelkästään kielteisten tunteiden virtaa. Olen oppinut taas itsestäni paljon, kasvanut ja vahvistunut. Annan itselleni luvan rakastaa ja iloita elämästä. Pitää tehdä tilaa muutokselle, päästää sydämestä kaikki vanha paha pois jotta saa tilaa uudelle. Nostaa sitä maton kulmaa, vaikka ensin varoen, ja siivota vanhat sotkut pois. Ja luottaa siihen että elämä kantaa. Ehkä paras elämänohje minkä olen viime aikoina saanut. Elämä kantaa. Pitää uskaltaa irrottaa otteensa ja antaa elämän kuljettaa. Ja hyväksyä se että kaikki ei aina mene kuin Strömsössä. Minäkin olen vain ihminen.
Ei niinkään, että ajatukset olisivat olleet vähissä, päin vastoin. Suuria asioita ja tunteita, ja niin henkilökohtaisia että niiden jakaminen on tuntunut tosi vaikealta. Outo löytää itsestään sekin puoli, olen aina ajatellut että on helppo olla avoin, mutta jokin on muuttunut. But now it's the time. Aika raottaa taas ovea ja päästää mutamat ajatukset maailmalle :)
Viimeiset kuukaudet ovat olleet varmasti jossain määrin vaikeimpia elämässäni, ilman että olen edes tajunnut asiaa. Tai myöntänyt sitä ainakaan. Elämä muuttui, kaikki meni uusiks, oli aika aloittaa alusta. "Ei tunnu missään" hoin itselleni piiiiiiitkään. Ja itse elämänmuutos, sen koen edelleen olevan ainoastaan positiivinen asia lopulta, tarpeellinen ja ehdottomasti oikea päätös. Ja koska näin on, en antanut itselleni olla surullinen. Tai peloissaan. Saati sitten avuton, minäkö, never.
Mutta kyllähän se on nyt pakko myöntää että kyllä se surutyö on tehtävä, ennemmin tai myöhemmin. Kaikki ne negatiiviset tunteet jotka lakaisee maton alle, ei ne sieltä katoa, kyllä ne pitää siivota pois, pikku hiljaa, vähän kerrallaan. Ja hyväksyä se tosiasia että ei se tee ihmisestä heikkoa, kaikki mikä ei tapa niin vahvistaa. Aallokossa surffaillen, välillä pohjalla, josta sitten taas ponnistaa ylös. Mutta ei se helppoa ole ollut, myöntää että hei, nyt vituttaa. Nyt olen niin vihainen että tekis mieli huutaa. Tai niin surullinen että tuntuu että sydän painaa tonnin. Ja viimeisenä muttei lainkaan vähäisimpänä on pelko, pahin painajaiseni myöntää että jotkin asiat pelottavat.
Koko tämä tunteiden sekamelska on vaan nyt käytävä läpi, putsata pöytä ja tehdä tilaa uudelle. Hyväksyä se että välillä muakin saa ihan tosissaan ottaa päähän asiat jotka omasta mielestä olisi voinut mennä toisin. Vihainen, useimmiten itselleen, että miksi pitää olla niin jääräpäinen että yrittää viimeiseen asti uskotella itselleen ja muille että elämä on yhtä auringonpaistetta. Surullisuus, se on ollut haastava tunne, koska syy surullisuuteen ei olekaan niin yksiselitteistä. Olen surullinen koska: olen yksinäinen, tunnen vieneeni lapsiltani mahdollisuuden elää "normaalia perhe-elämää" seuratessani omia tunteitani, tunnen menettäneeni ystävän, jonka seurassa oli lupa itkeä. Ja olen surullinen koska huomaan että yksikään surullisuuteni syistä ei johdu siitä että olisin menettänyt "sillä tavalla rakkaan" vaan nimenomaan ystävän. Something has been wrong. Ja olen surullinen koska huomaan olleeni surullinen ja yksinäinen jo pitkän aikaa. Elämänmuutos oli varmasti väistämätön ja oikea päätös, mutta silti surutyö on tehtävä. Surullista on myös huomata että ei voi saada elämältä sitä mitä eniten maaailmassa haluaa.
Pelko. Mitä jos? Nyky-yhteiskunnassa pelko koetaan heikkoutena. Pelko on kuitenkin yksi alkukantaisimmista tunteista, ja sitä on turha vastustaa, joskus saa pelottaa. On rankkaa myöntää itselleen että pelottaa, varsinkin tilanteessa jossa yhtäkkiä oletkin yksin vastuussa kaikesta, omasta elämästä, kahdesta lapsesta, taloudesta, hyvinvoinnista, ihan kaikesta. Mutta kyllä se vaan on ihan helvetin pelottavaa, vaikka sitä luulis että kahden lapsen äitinä on tottunut ottamaan vastuuta jo ennestään. Tilanne on nyt eri, nyt kun on pakko jaksaa ja pakko pärjätä ja pakko voida hyvin. Ei ole lupa pelätä, mukamas. Mutta kyllä mua pelottaa, ei siitä päästä mihinkään.
No joo, ei sillä että elämä olisi pelkästään kielteisten tunteiden virtaa. Olen oppinut taas itsestäni paljon, kasvanut ja vahvistunut. Annan itselleni luvan rakastaa ja iloita elämästä. Pitää tehdä tilaa muutokselle, päästää sydämestä kaikki vanha paha pois jotta saa tilaa uudelle. Nostaa sitä maton kulmaa, vaikka ensin varoen, ja siivota vanhat sotkut pois. Ja luottaa siihen että elämä kantaa. Ehkä paras elämänohje minkä olen viime aikoina saanut. Elämä kantaa. Pitää uskaltaa irrottaa otteensa ja antaa elämän kuljettaa. Ja hyväksyä se että kaikki ei aina mene kuin Strömsössä. Minäkin olen vain ihminen.
torstai 3. toukokuuta 2012
Pitääkö aina analysoida?????
Bongasin eilen tämän artikkelin kaverini fb sivulta ja päätin lukaista. Kallisarvoista aikaa heitettynä hukkaan, kind of...
http://www.mtv3.fi/helmi/seksi/artikkeli.shtml/2012/05/1538509/tiesitko-nama-miehiset-seksimyytit-eivat-olekaan-totta
Ja kuten otsikossakin sanotaan, pitääkö OIKEESTI ihan kaikkea analysoida? ;) Artikkeli käsittelee miehisiä myyttejä seksistä. Ensin on siis tutkittu että mitä naiset ajattelee että miehet ajattelee ja sitten on tutkittu miten miehet ajattelee ja että miten he haluaisivat naisten ajattelevan. Eihän siinä ehdi hyvänen aika seksiin asti koskaan jos noin tarvii ajatella koko ajan! ;)
Ja koska kaikkea näköjään kuuluu analysoida, analysoin tämän tutkimuksen tulosta niin että tein kyseisen testin eräälle ystävälleni, joka osoittautui kaiketi tilastopoikkeamaksi. Vai voisikohan tästä kuitenkin päätellä ihan terveellä maalaisjärjellä että käsiteltävä asia on ehkä hyvinkin yksilöllinen ja monimuotoinen... Koko maailman väestö tuskin "do it" samalla kaavalla samoissa asennoissa saman määrän ihmisiä kanssa samassa vaiheessa deittiputkeaan, eli tietenkin kolmansilla treffeillä. Right...
Mihin on maailmasta kadonnut kaikki hetkessä elämisen taito ja tarve? Kaikki pitää olla tilastotiedettä ja tutkimustuksia luetaan kuin raamattua... Boring....
http://www.mtv3.fi/helmi/seksi/artikkeli.shtml/2012/05/1538509/tiesitko-nama-miehiset-seksimyytit-eivat-olekaan-totta
Ja kuten otsikossakin sanotaan, pitääkö OIKEESTI ihan kaikkea analysoida? ;) Artikkeli käsittelee miehisiä myyttejä seksistä. Ensin on siis tutkittu että mitä naiset ajattelee että miehet ajattelee ja sitten on tutkittu miten miehet ajattelee ja että miten he haluaisivat naisten ajattelevan. Eihän siinä ehdi hyvänen aika seksiin asti koskaan jos noin tarvii ajatella koko ajan! ;)
Ja koska kaikkea näköjään kuuluu analysoida, analysoin tämän tutkimuksen tulosta niin että tein kyseisen testin eräälle ystävälleni, joka osoittautui kaiketi tilastopoikkeamaksi. Vai voisikohan tästä kuitenkin päätellä ihan terveellä maalaisjärjellä että käsiteltävä asia on ehkä hyvinkin yksilöllinen ja monimuotoinen... Koko maailman väestö tuskin "do it" samalla kaavalla samoissa asennoissa saman määrän ihmisiä kanssa samassa vaiheessa deittiputkeaan, eli tietenkin kolmansilla treffeillä. Right...
Mihin on maailmasta kadonnut kaikki hetkessä elämisen taito ja tarve? Kaikki pitää olla tilastotiedettä ja tutkimustuksia luetaan kuin raamattua... Boring....
tiistai 17. huhtikuuta 2012
räntää sataa prkl...
Kirjoittelin tuossa sunnuntaina pitkän pätkän siitä kuinka ihanaa on kun on kevät tullut ja aurinko paistaa ja kukat kukkii. No, sitten taas netti pätkäs ja teksti hävisi. Tänään sataakin sitten räntää, joten jättäkäämme auringoisemmat terveiset taas toiseen kertaan.
Hyvää kevättä vaan kaikille, jee jee.....
Hyvää kevättä vaan kaikille, jee jee.....
perjantai 6. huhtikuuta 2012
torstai 29. maaliskuuta 2012
Uudet pelikentät...
I LOVE YOU
YOU LOVE SHE
SHE LOVE HE
BUT WHO LOVE ME?
Sopeutuminen uuteen arkeen, monessakin mielessä, on sujunut oikein mukavasti. Eteen on tosin tullut monia asioita, joita en osannut odottaa. Elämä on jännittävää, välillä niin jänskää että hirvittää, täynnä yllätyksiä, itsensä puntaroimista ja haastamista. Vågar jag???? Ja sitten mennään taas soitellen sotahan ;)
Geeniheikkous, minkä omaan on kaiketi se, että kaikki pitää tehdä ainakin 100 lasissa ja että murehditaan sitten jälkeenpäin jos tulee jotain murehdittavaa, turha sitä on etukäteen miettiä. Eli kevättä rinnassa, todellakin!
Tuosta elämän jännittävyydestä, eli en nyt sentään ole missään vuorikiipeilemässä ollut, toistaiseksi, mutta kyllä sitä täältä arjen keskeltäkin löytyy kaikkea mikä saa perhosia vatsaan. Ihanaa "vuoropuhelua itsensä kanssa"... Olo on kuin pikkutytöllä, välillä hihityttää, välillä kokeilee omia rajojaan, tai paremminkin venyttää niitä, toisinaan taas nauttii siitä että voi tehdä ihan niin kuin sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Olla tilivelvollinen ainoastaan itselleen. Toisinaan tosin tuntuu että siltä on aivan yksin omine tunteineen ja ajatuksineen tässä "live your life just how you want-ajattelukuplassa", mutta toisaalta, olenhan aina viihtynyt kuitenkin itseni kanssa, joten mikäs siinä sitten, pidän itselleni seuraa ja nautin elämästä ;) Pilke silmäkulmassa ja hymyssä suin, odotten innolla mitä seuraavaksi elämä tuo eteen, unohtaen kaikki mahdolliset oletusarvot ja odotukset.
Hey, we have only one life to live, so why not enjoy of it!
tiistai 14. helmikuuta 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)