Mihin hukkui joulufiilis?

Se on taas yksi joulu takanapäin. Kuten olen aiemminkin kertonut, olen aina pitänyt itseäni jouluihmisenä. Rakastan sitä, eli lahjojen, ruokien, koristusten ym. miettimistä ja puuhastelua sen ympärillä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Kiirehän siitä sitten taas kerran tuli, ja stressi sen myötä. Olin kaiketi unohtanut ottaa huomioon pienen yksityiskohdan, että tämä oli ensimmäinen joulu kun kahden lapsen äitinä käyn myös töissä. Eli haave siitä, että ehtisi tehdä kaikkea kivaa ja käydä markkinoilla ja konserteissa ym. mureni pala palalta joulun lähestyessä. Mutta tulihan se joulu siitä huolimatta!
Tänä vuonna, vaikka joulu tulikin, ei tullut joulufiilistä. Sitä kaipasin kyllä kovasti. Kaiketi monen asian yhteenlaskettu summa. Ja kyllähän sitä tiettyyn vireeseen pääsee syödessään makoisaa jouluruokaa ja katsellessa kun lapset ihan tohkeissaan availee pakettejaan. Mutta.... se oma joulu, se jäi vähän nyt uupumaan. No ehkä sitten ensi vuonna taas uudelleen paremmalla onnella!
Mitä sitä sitten joululta haluaisi? Mielikuvaharjoittelua: Ulkona lunta. Sisällä paljon kynttilöitä ja tunnelmallista vanhaa joulumusiikkia. Ei kiirettä eikä stressiä. Mukavaa yhdessäoloa, pelaamista ja höpöttelyä. Herkullista jouluruokaa... Hmm... nyt kun tuota lukee niin moni noista asioista taasen toteutui, kuten kaikkina edellisinäkin vuosina. Mutta se joulufiilis :(

It's X-mas time...

Seitsemän kuolemansyntiä

Olen tässä viime aikoina pohdiskellut paljon elämää ja varsinkin sitä, miten sitä haluaa oman elämänsä elää. Välillä sitä siirtyy vahingossa vähän sivuraiteille, ja sen seurauksena mieleeni tuli teoria seitsemästä kuolemansynnistä. Ja koska googlaaminen on kivaa, luin aiheesta aikani kuluksi vähän enemmän :)

Ja mikä olikaan lopputulos??? Kyllä sitä tuntee taas itsensä syntistäkin syntisemmäksi! Ja pienenä kevennyksenä todettakoon että ei tässä olla ihan vakavin mielin ripittäytymässä. On vaan mielestäni jotenkin ironista, nuo niinkin vakaviksi synneiksi luokiteltavat asiat ovat jossain määrin ihan arkipäivää. Eikä siihen tarvita elinikää, vaan ihan yksi iltakin riittää:

Eletään joulukuun puoltaväliä ja ulkona on ihan helvetin synkkää ja sateista. Surffailen aikanikuluksi netissä. Tiskit on tiskattu ja lelut kerätty lattialta, eli ne pakolliset työt on tehtynä. Mutta joulu lähestyy ja joulusiivo sen myötä. Mutta, olen niin LAISKA että en viitsi edes aloittaa, en ainakaan tänä iltana. Vähän huikoo. Hmm... Paahdanpa itselleni leivän. Olipas hyvää, taidan ottaa toisenkin. Ja vielä yhden. Toisin sanoen olen YLENSYÖNYT itseni ähkyyn hiilareista, joita minun ei edes pitäisi syödä jos omistaisin edes jonkinlaista itsekuria. Lähden ulos tupakalle. Ja totean, että todellakin VIHAAN tätä säätä. TV:stä tulee ohjelmaa, jossa kollotellään paratiisisaarella auringon lämmössä. Olen rehellisesti KATEELLINEN. Minullekin kelpaisi pieni break away tähän väliin. Ja sitten iskee HIMO! Johonkin sellaiseen, mitä minulla ei ole tai mitä en voi saada. Suklaata! Miksei tässä helvetin hushållissa ole edes suklaata??? Ei voi ymmärtää ;) Hoh hoh, nukkumaankin pitäisi varmaan mennä, huomenna on taas touhun täyteinen päivä edessä; AHNEUKSISSANI olen haalinut itselleni taas hirveästi kaikkia hommia, mitkä pitäisi olla tehtynä ennen joulua, enkä ole saanut edes aloitettua; kortit on tekemättä ja lahjat hankkimatta, mutta ehtiihän sitä vielä totean, yllättävän stressittömin mielin. Ja sen sijaan että menisin nukkumaan tai tekisin jotain hyödyllistä, katselen netistä kauniita mekkoja ja toivoisin että jonain kauniina kesäpäivänä olisin siinä kunnossa että voisin sellaiseen pukeutua. Ihan kuin kahden pienen lapsen äidillä olisi useastikin aikaa tällätä ja laittaa, saati sitten oikeaa tilaisuutta pukeutua minimekkoon, mutta joskus se TURHAMAISUUSKIN iskee, ainakin ajatuksissa! :)

Jep jep... Eli ei taida näillä eväillä taivaspaikka aueta, hehee... Ja jos tätä nyt vielä pitää vähän enemmän analysoida, niin tuo turhamaisuus oli kyllä kaikkein vaikein sovittaa elämääni, mutta eikös sekin sinne saatu sopimaan. Ja nyt, ottamatta asioita liian vakavasti ja yrittäen olla murehtimatta olemattomia, aion nyt mennä nukkumaan ja näkemään unia vaikka mistä paheista! ;)

JOULUSTRESSIÄ PUKKAA, TAI SITTEN EI PUKKAA

Joulu on vuoden ihanin juhla! Mutta silti se tuottaa yleensä hirveetä stressiä :( Kovasti pitäis ehtiä tehdä vaikka mitä, huh.

Nyt on syksy ollut niin täynnä kaikenlaista murhetta ja huolta, että TAAS KERRAN päätän olla ottamatta joulustressiä. Mitenköhän onnistuu?

Joululehti on selattu läpi jo useaan otteeseen, ja mieli tekis osallistua jos jonkinnäköiseen konserttiin ja tapahtumaan, sekuntikello kädessä pitäis olla jos aikoisi kaikkea ehtiä...

Sitten pitäis siivota talo katosta lattiaan. Ja ehtiä askarrella lasten kanssa. Ja on joulukortit, ja lahjatkin pitäisi ehtiä hankkia. Kauneimpia joululauluja olis kiva käydä hoilottamassa ja sukulaisiakin olis kiva nähdä vielä ennen joulua.

No joo... Sitten alkaa tulla stressi jo pelkästä joulun ajattelusta. Ja sitten sitä ottaa järjen käteen ja toteaa että kaikkea ei voi eikä tarvi jaksaa tehdä. 

Tänä vuonna olemme alkaneet tehdä joulujuttuja jo hyvissä ajoin, on leivottu, ja varsinkin syöty pipareita. Ikinä aiempina vuosina ei ole joulukoristeita laitettu vielä itsenäisyyspäivänä, vaan vasta sitten kun on koti siivottu. Mutta ajattelin toimia tänä vuonna siinäkin asiassa toisin. Me lasten kanssa nautimme joulujutuista jo nyt, ja ilman sitä stressiä! Meillä on tontut ja porot rivissä ja kyntteliköt ikkunoissa. Tehdään kaikkia kivoja joulujuttuja ja murehdin sitten myöhemmin siitä josko jotain oleellista ei olekaan ehtinyt tehdä, se on sitten sen ajan murhe. Keskitytään siihen, mitä oikeasti halutaan joululta; yhdessä oloa läheisten kanssa, herkuttelua, mukavaa puuhastelua ja muuten vaan fiilistelyä!

RAUHALLISTA JA STRESSITÖNTÄ JOULUN ODOTUSTA KAIKILLE!!!

Nuha lähtee nuss***lla?

:D Niiiiiiin.....
Ei olisi pitänyt kehua että ei ole flunssa iskenyt vielä tänä syksynä kunnolla vaikka lapset nuhailleet vähän väliä. Nyt se on sitten kunnon flunssa päällä :( Koska pää on täynnä räkää ja ajateltu on viimeaikoina niin paljon että kiintiö alkaa oleen silläkin saralla täynnä, ajattelin aikani kuluksi koota muutamia keinoja, millä ihmiset flunssaa ovat hoitaneet. Josko jotain näistä päätän kokeilla, voi sitten raportoida tuloksista...


1. Kansanperinteessä sipulimaitoa pidetään tehokkaana lääkkeenä flunssaa vastaan


2. Jotkut uskoo sipuliin/valkosipuliin ja toiset ottaa rommia.


3. ...Toinen vaihtoehto on keittää tilkka vettä kiehuvaksi, sekoittaa se samaan määrään vodkaa ja liottaa villasukat siinä. Sitten sukat n. 50 asteisena paljaisiin jalkoihin ja elmukelmua päälle. Loppu liemi nassuun ja nukkumaan.


4. Käperry siis peiton alle lämpimään, ja nuku niin paljon kuin haluat. Muista pysytellä peiton alla myös katsoessasi tv:tä, lukiessasi kirjaa tai nauttiessasi flunssajuomia.
Lääkkeet


5. Viina taltuttaa flunssaa. Alkoholikurlaus onkin usein suositeltu tapa parantaa kurkkukipua. Kirkasta alkoholia, eli esim. vodkaa otetaan suuhun, EI NIELLÄ, kurlataan ja sylkäistään pois. Myös erilaisia vodkajuomia, joihin lisätään vaikka yrttejä, voi käyttää flunssan hoitoon, sillä alkoholi desinfioi elimistöä. 


Tässä siis muutamia mainitakseni... Koska kohta 4 ei tätä sirkusta pyörittäessä onnistu mitenkään, eikä tuo kohta 3:kaan oikein houkuttele. Sipulimaito kuulostaa siltä että sillä sais aikaan kunnon elimistönpuhdistuksen, eikä sen takia että se olisi niin terveysvaikutteista, vaan siitä syystä että se mitä todennäköisimmin tulisi ylös tuoden mukanaan koko päivä ruokalistan.


Joten, mitä jää jäljelle? Viinaa! Tavalla tai toisella tuo viisasten juoma tuodaan esille flunssan helpottajana. Ja jos ei flunssa helpotu niin eiköhän sillä olo muuten helpotu, ainakin tilapäisesti ;) Eli ei muuta kun viinakauppaan apteekin sijaan....

Dear food diary...

Ihanaa, joulu tulee kohta!
Tuntuu että kaupallisesti joulu alkaa vuosi vuodelta aikaisemmin. Joten noudatakaamme samaa kaavaa herkutteluiden suhteen. Nyt on ulkona niin karmeet kelit ja on pimeää ja synkkää, niin saahan sitä sallia itselleen edes jotain paheita (siis niiden perinteisten paheiden lisäksi), elikäs herrrrrkutella.
Ei olla edes joulukuussa vielä, mutta tässä taloudessa on jo ehditty leipoa piparkakkuja ja joulutorttuja. Ja mikä sen maukkaampaa kun mukillinen tuoksuvaa glögiä, tai lasi punaviiniä, ja piparkakkuja aurajuuston kera. Nams, sanon minä. Näitä elämän pieniä iloja... ;)

Olipa kerran...

Olipa kerran tyttö. Ja sitten oli poika. Tyttö ja poika tapasivat, ja huomasivat että pitivät toisistaan ja alkoivat viettää paljon aikaa toistensa kanssa. Aika kului, ja tyttö ja poika olivat siirtyneet kulkemaan yhteistä polkua käsi kädessä. Tyttö ja poika pitivät niin paljon toisistaan, että päättivät perustaa yhdessä perheen. Muutamia vuosia myöhemmin tytön ja pojan perässä polkua pitkin juoksentelikin myös pieni poika ja pienen pieni tyttö...

 Mutta sen sijaan että satu päättyisi lauseeseen: "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, sen pituinen se", satu jatkuu vielä...

...Vuodet kuluivat, ja tyttö ja poika kasvoivat. Jossain vaiheessa he huomasivat, että olivatkin kasvaneet kovasti eri suuntiin, eikä polut näyttäneet enää pidemmälläkään kohtaavan. Tyttö ja poika kovasti pohtivat, että mitäs nyt tehdään? He tuumailivat ja pähkäilivät, ja etsivät ratkaisua pulmaansa. Tyttö ja poika edelleen pitivät kovasti toisistaan ja olivat toisilleen oikein hyviä kavereita, mutta tunsivat kuitenkin jotain oleellista puuttuvan, se jokin oli puuttunut jo pitkän aikaa, ehkä jopa aina, he yhdessä tuumailivat. He olivat kävelleet pitkän matkaa satulaakson polkuja tallailen, kun he eräänä päivänä tulivat risteykseen. Noh, mitäs nyt tehdään  kysyi poika? He katsoivat edessä odottavia polkuja ja tyttö sanoi että: "Minä haluaisin valita tuon polun", ja osoitti pojalle toista polkua. Poika taas puolestaan katseli haikaillen toisen polun suuntaan, "tuonne minä haluaisin" hän sanoi. Kauan aikaa he siinä risteyksessä ihmettelivät, mutta tulivat siihen päätökseen että valitsevat eri polut. Ja näin he lähtivät kulkemaan omia polkujaan. Heidän onnekseen polut kulkivat niin lähellä toisiaan, että he edelleen pystyivät jatkamaan matkaansa yhdessä, vaikkakin erillään. He eivät ehkä vihellelleet iloisina jatkaessaan matkaa, mutta tyytyväisinä päätökseensä ja onnellisina siitä että löysivät polut, joita kulkiessaan voivat edelleen matkata ystävinä ihan niin kuin tähänkin asti olivat tehneet.

Sen pituinen se. 

Rakas mummi, 23.7.1915-14.11.2011

Eilinen päivä toi mukanaan suru-uutisen, mummi nukkui pois. Mummini oli ehtinyt jo kiitettävään 96 vuoden ikään, joten kaikki nämä viimeiset vuodet ovatkin olleet jo itsessään kiitos ja lahja, ja vaikkei uutinen tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta, onhan se silti suuri menetys ja suru.
Ajatukseni oli kirjoittaa mummin muistolle "aikajana" kaikista vuosikymmenistä, joina hän eli. Ajattelin kuitenkin googlata ensin hänen nimellään, jotta saan varmuuden hänen syntymäpäivästään. Vastaan tuli mummin kirjoittama runo, joka kertoo kaiken sen mitä olin ajatellut kirjoittaa, mutta hänen sanoillaan.

Mummi oli elämän monitaituri, taiteilijasielu joka ilmaisi itseään niin käsityötaiteen kuin sanataiteenkin puolella. Mummi ei pelännyt haasteita tai uusia kokemuksia, ja muistankin hänen vielä yli 80 vuotiaana käyneen joogassa ja uimassa ja kursseilla joko opettamassa tai sitten itse oppimassa uutta. Sellainen oli mummini. ja nyt mummi tuli tiensä päähän. Lepää mummi rauhassa. Nyyh.

MINUN POLKUNI
Rajan takaa alkoi polkuni tää
oli kotoisen turvallinen
Sieltä jatkui polkuni toiveiden tielle
Koitin itse määrätä kulkuni suunnan

Tuli mutkia matkaan
Maailma järkkyi syttyi sota
ja toiveiden täyttymys muuttui
Oli polkuni mutkaista, arvaamatonta
Vaaroja eteen tuli päivisin monta
Sodan kaaos oli, ei tiennyt silloin
missä kulloinkin päänsä sai kallistaa illoin.
Sodan tuhot, uhrit silmien eessä
Sitä katsella voi vain silmät veessä.

Sota päättyi
Tuli rauha
Hämmentyneenä taas oikeaa polkuaani etsimään aloin
Päälläni sodanaikaiset vaatteet,
sisällä minä ja elämänusko
Kempä tietäisi oikean, polkunsa pään,
joka johtaisi rauhaisaan elämään
Oli puutetta
sitä tuskin puuttui keltään
Koti rakennettava oli ja siihen myös perhe
Se elämän tarkoitus on
ei erhe
Alkoi nuoruuden aikainen kiireinen elämänvaihe

Polku kapea
oma taakkani mulla
Se joka on muillakin kulkijoilla
Se kevyt voi olla tai raskas kantaa  
Luja usko siihen voimia antaa
Ei ihmisen mieli oo aina sama,
se herkkä voi olla ja haavoittuva
Elämänilo tulee kuin taikomalla
Voi toisia auttaa palvelemalla muita
On helpompi katsella hymysuita

Toiset omaiset, ystävät, kanssamatkaajat
ovat uupuneet matkalla
Monet polkuni ylitse menneet,
viipyneet hetken
Omaa matkaansa jatkaneet tämän elämän retken
Raja viimeinen meillä on edessä
Kerran se hetki kädessä Elämänherran
Portti aukeaa yllättäen
ei paluutta ole
-Anna Moisio-

melankoliaa maanantaiaamuun....

Ihmisen oletusarvo

Millainen minä olen, mitä haluan ostaa/ tehdä??? Ajatus aiheeseen lähti siitä, että olemme vertailleet facebookissa pyöriviä mainoksia (siinä oikealla sivupalkissa...). Se on aika hurjaa ja pelottavaa, kun alkaa ajattelemaan että miten esim. sosiaalinen media kerää sinusta tietoa. Enkä ole ollenkaan selvillä että mistä tiedoista ne analyysinsä tekevät, mutta vähän se on kuitenkin vähintäänkin epäilyttävää... Kuinka paljon sitä oikeesti kannataa loppujen lopuksi itsestään tietoa antaa kun ei tiedä yhtään mihin se päätyy?

Joka tapauksessa, aiheeseen.... Olen 32 vuotias. Työssäkäyvä kahden lapsen äiti. Harrastuksikseni olen mainunnut fb:ssa joogan ja ratsastuksen, jotka itse asiassa olen myöhemmin poistanut (pakko oli käydä ihan tarkistamassa!). Asuinpaikkani olen myös kirjoittanut. Kiinnostuksen kohteeni ja "tykkäykseni" ovat vähän laidasta laitaan.

Mitä mainoksia mulle sitten tulee? TANKOTANSSIA! Lähes joka päivä minua kehotetaan kokeilemaan tankotanssia. Nettishoppaussivuja ehdotetaan myös usein, samoin kuin myös lasten tossukauppoja sun muita. Tuo citydeal mikä siellä myös pyörii päivittäin on nyt kuitenkin suht neutraali.

Mutta siis sitä tässä olen lähtenyt pohtimaan, että kuinkahan paljon noita fb-profiileja ja muita saman kaltaisia sivustoja käytetään etsimään "uhreja", mainoksen uhreja, ja muihin tarkoituksiin, joita ei ollenkaan ajattele kirjoitellessaan facebookiin. Itse olen täysin addiktoitunut facebookista, joten en edes pysty harkitsemaan vaihtoehtoa, että hei, nyt minä menen ja suljen käyttäjätilini ettei kukaan pysty käyttämään tietojani. Mihinhän muuhun tuota kaikkea informaatiota voisi hyödyntää? Murtovarkauksiin ym. varkauksiin? Fb  tietojen perusteella kyllä näkee ihmisen elämän aika tarkasti, jos siis on profiili niin että kaikki voivat nähdä. Omani ei ole, mutta en voi mennä takuuseen ettei sitä silti pääsisi tutkimaan muut kuin ystäväni. Ja silti sinne kirjoittelen, en nyt mitään tooooosi henkilökohtaisia, mutta kuitenkin omasta elämästäni kertovia asioita. Näin koukussa minä olen. Ja sitten on tietenkin aivan oma lukunsa chat-keskustelut. En edes uskalla lähteä ajattelemaan mitä kaikkea olen chattaillyt, tai siis että mitä jos yhtäkkiä joku päivä töihin mennessäni iltalehden kannessa olisikin lööppi että täältä löydät hakkeroidut fb-keskustelut, omani siellä mukana. OMG! Vähän tulee sellainen KGB meininki, että mitä jos siellä onkin jotain ihmisiä duunissa, joiden tehtävä on ainoastaan tarkkailla kaikkia keskusteluja ja päivityksiä ja etsiä sieltä ns. hyviä catchejä??? Enkä tällä tarkoita että omat juttuni olisivat niin helvetin mielenkiintoisia että ne jotain ulkopuolista kiinnostaisivat, mutta mietin, että onhan facebookissa paljon myös ns. oikeesti tärkeitä ihmisiä, joiden tekemisiä ja sanomisia seurataan muutenkin medioissa koko ajan.

Ja sitten taas vaihteeksi hairahdettiin sivupoluille aiheesta, josta oli tarkoitus kirjoittaa. Eli noista mainonnan kohderyhmistä.... Mikä on minun oletusarvoni siis?
- olen potentiaalinen homeshoppaaja (koska pienten lasten äidit harvemmin ehtii ihan huvikseen vaan shoppailemaan)
- tankotanssi... hmmm.. noh, olenhan kokeilunhaluinen ja tanssitaustan omaava liikunnasta kiinnostunut vielä suht vetreässä kunnossa oleva naishenkilö joka rakastaa kokeilla kaikkea uutta. Mutta mistä fb tietää sen??? Tuleeko teille muille myös tankotanssimainoksia??????
- lastentarvikkeet on tietenkin helposti selitettävissä, ne poimii vaan sieltä tiedot perheestä ja lasten iät niin jo alkaa tossutarjousta pukkaan
- ja nyt kun just tarkistin, niin siellä on seiska. siinä ne menevät kyllä metsään! ihan kuin mulla muka olis edes aikaa lukea jotain seiskan tapaista lehteä, saati sitten itressiä. noup.
- ai niin, ja sitten mulla on usein ollut myös se mainos, missä kehoitetaan luovuttamaan munasoluja hedelmällisyyshoitoihin. ovat kaiketi laskeneet että jahas, akalla on lapsiluku täynnä mutta ikä riittää vielä "lapsentekoon" ;)

Yleensä nuo mainokset kyllä siis tosiaan liippaavat kyllä aika läheltä sitä, mitä oikeastikin omassa elämässä tapahtuu tai on ajankohtaista. Eli jotenkin tämä bittiviidakko vaan osaa yhdistää oikeat langanpäät ja löytää matchääviä myyjä-ostaja pareja.

Noh, vielä ei ole tullut onneksi yhtään ryppyvoide mainosta! Eikä tukisukkahousujakaan ole paljoa tarjottu. Siinä vaiheessa alan kyllä vähän huolestumaan jos etusivun oikeassa laidassa alkaa pyörimään painonvartijoiden tai ikuista nuoreutta mainostavien kosmetiikkatuotteiden kuvia. Forever young, I want to be, forever young....

Mutta edelleen, kaiken tämän analysoinnin jälkeen, TANKOTANSSI? På riktigt?
(ei kai tässä sit muukaan auta kun alkaa treenaan, kun fb niin kehottaa...) ;)

Munamies

Suomi on kyllä niiiiiiin kummallisia asioita täynnä että huh! Meiltä löytyy eukonkantoa, löytyy suofudista, löylyä heitetään niin että jengiä tippuu ja uimaan on pakko päästä vaikka järvi on jäässä. Eikö sitä terve järkikin pitäisi sanoa että siinä vaiheessa kun on polviaan myöten mudassa niin pallon potkiminen on aika vaikeeta, tai että sauna ei ole tarkoitettu masokistien rajojentestaamispaikaksi vaan nautinnollisiin rentoutumishetkiin. Eukonkanto, ööö, siitä en löydä mitään järkevää sanottavaa, ja sitten vielä tuo avantouinti... Hmm... Oma järkeilyni on, että siinä vaiheessa kun "luonto kertoo" että nyt ei enää uida, järvi closed, jäässä, niin pitääkö sitä sitten ihan sahan kanssa mennä sinne sohlaamaan reikää että pääsee itseään karaisemaan. Hui!

Jep jep... Huomasitte kaiketi ironiani ja tarkoituksellisen asioiden kärjistämisen, ja taaskaan ei kukaan vedä puruja sieraimiin :) Lähestulkoon aina asioilla on kaksi puolta ja voihan noista hullutuksistakin löytää ne positiiviset puolet. Tarkoitukseni oli vain listata asioita, jotka saavat meidät suomalaiset ehkä jossain valossa näyttämään hitusen omituisilta, valtavirrasta poikkeavilta, ja voisihan sitä sanoa myös että kummallisen kiinnostavalta! Yksi lisäys on taas tullut listaan. Muualla maailmassa albumilistan kärkeen nousee Lady Gaga mutta suomessa listasijoitus jää alhaisemmaksi johtuen siitä että albumilistan ykkösenä on MUNAMIES! Ja jos tietoni on virheellinen, johtuu se siitä etten kovin tarkasti seuraa virallisia listoja, mutta olin kuulevinani radiossa että noin kävi. Vai oliko se Jukkapoika ja poika saunoo kuka tuon Gagan selätti, en nyt muista. Mutta takaisin aiheeseen..... Munamies. Puhuva ja pomppiva muna. Kimittävä näyttelijä munaan pukeutuneena. Ihan oikeesti... Aluksi munamies sai minut raivon partaalle, en kestä kovin hyvin kotimaista komediaa. Putousta en ole seurannut kertaakaan, joten miksi ihmeessä puhun edes munamiehestä????

Palaamme ajassa muutaman viikon taaksepäin. Istumme lasten kanssa olkkarissa ja katsomme lastenkanavaa. Ja sitten Emil 3,5v hihkaisee: mamma, munamies! WTF????? Munamiehestä onkin siis tullut lastemme sankarihahmo! No siihen tarkoitukseen hahmo onkin mielestäni ihan sopiva, hassunhauskaa höpsötystä lapsille. Unohtamatta sitä että alunperin munamies oli tarkoitettu aikuisten viihteeksi. Ja suomesta varmasti löytyy paljon niitäkin ihmisiä jotka kotisohvalla höröttelevät munamiehen jutuille. En kuulu niihin... Mutta mitä mamma ei lastensa hyväksi teksi, joten munamiestä on kuunneltu ja katseltu, kyllästymiseen asti. Positiivista tässä on se, että munamies on mielestäni ihan sopivaa katseltavaa pienemmillekin, toisin kuin monet muut lasten kanavalla pyörivät ohjelmat. Ja onhan se mukaansatempaavaa, saa hyvälle tuulelle, suorastaan pomppimaan..... right....... ;)

Terveisiä Pietarista!

Pietari (ven. Санкт-Петербург, Sankt-Peterburg, kutsumanimeltään Piter^[1], Питер vuosina 1914–1924 Petrograd, 1924–1991 Leningrad) on noin 4,7 miljoonan asukkaan suurkaupunki. Se on Venäjän toiseksi suurin ja Euroopan neljänneksi suurin kaupunki ja tärkein VenäjänItämeren satamakaupunki. Pietari on myös maailman pohjoisin yli miljoonan asukkaan kaupunki.^[2] Se sijaitsee Suomenlahden pohjukassa Nevan suistossa, osittainKarjalankannaksen kaakkoisosassa ja suiston saarissa. Pietari on Venäjän suurimpia kulttuurin ja koulutuksen keskuksia. Pietarin historiallinen keskusta on Unesconmaailmanperintökohteiden luettelossa.


Eli tuolla tuli käytyä! Työnmerkeissä olin reissussa, mutta kyllähän sitä ehti siinä sivussa vähän leikkiä turistiakin. Olen kerran aikaisemmin käynyt itärajan toisella puolella, silloisessa Leningradissa. Tuolta matkalta en juurikaan muista mitään, eikä se johdu naapurimaan kansallisjuomasta, vaan siitä että olin silloin ehkä 5-6 vuotias. Joten kaikki oli minulle uutta ja ihmeellistä! 


Sen sijaan, että kirjoittaisin tyypillisen matkakertomuksen ja kertoisin kaikista nähtävyyksistä (joista en itse asiassa ehtinyt nähdä montaakaan muuta kuin ulkopuolelta, joten uusi reissu tarvii tehdä kyllä joku päivä), korjaan mielummin muutaman virheellisen mielikuvan ja vahvistan muutaman, joita itselläni ainakin oli ennen matkaa koskien rakasta itänaapuriamme:


1. VENÄJÄLLÄ ON RUMAA - venäjällä ei todellakaan ole rumaa! Arkkitehtuuri on aivan uskomattoman kaunista ja ainakin keskusta hyvin hoidettu ja restauroitu joten kaunista oli, tosiaan. (Tosin, en käynyt keskustan ulkopuolella, siellä totuus on luultavasti toinen, mutta ei viitsi puhkaista kuplaa ainakaan vielä tässä vaiheessa=


2. VENÄJÄLLÄ ON LIKAISTA - töööööööt, taas wrong. Olin oikein yllättynyt, miten puhtaana kaupungin keskusta pidetään valtavasta ihmismäärästä huolimatta. Monet euroopan suurkaupungit ovat paaaaaljon likaisempia kuin esimerkiksi Pietari. Välillä ihan hirvitti tumppaa tupakkaa kadulle kun tuntuu ettei siellä ole roskan roskaa. Mutta ei tullut poliisi viemään vaikka niin jouduin joskus tekemäänkin jos ei ollut tuhkista lähettyvillä.


3. VENÄLÄISET OVAT MÖRÖKÖLLEJÄ - eli sellaisia synkkiä ja hiljaisia. Ei, kovasti olivat puheliaita ja ystävällisiä!


4. VENÄJÄ ON SISÄÄNPÄINKÄÄNTYNYT VALTIO EIKÄ HYVÄKSY VAIKUTTEITA MUUALTA MAAILMASTA - and wrong again. Kyllä siellä katukuvassa alkaa myös jo näkymään eurooppalaiset vaatemerkit ja muut brandit. 


5. VENÄJÄLLÄ EI PUHUTA ENGLANTIA - true. Todellakin oli kielimuuri vastassa reissussa. Onneksi oli tulkki mukana reissussa niin sai työasiansa edes jotenkin esitettyä ymmärrettävästi. Joten jos sitä halajaa enemmän venäjän markkinoille, noin niin kuin työn puolesta, se on sitten uuden kielen opiskelu edessä, mikä sinänsä on ihan kiva juttu. Innolla odotan! 


6. VENÄJÄLLÄ JUODAAN PALJON VODKAA - kyllä. Vodkaa vodkaa ja vodkaa. Onneksi oli työmatka niin oli jotain rajoittavia tekijöitä ja säästyttiin krapula-aamuilta. Mutta edelleen, ehkä sitten seuraavalla kerralla ;)


7. VENÄLÄISET NAISET OVAT AINA TIP TOP VIIMEISEN PÄÄLLE TÄLLÄTTYJÄ - jep, näin on. Kyllä sitä tuli itselle sellainen peikkotyttö olo vaikka kuinka epätoivoisesti oli pyntännyt itseään, mutta en ollut käynyt kampaajalla enkä manikyyrissä enkä pedikyyrissä enkä muissakaan ilmeisesti jokaisen venäläisnaisen arkipäivään kuuluvissa hoidoissa. Tässä meillä suomalaisilla on kyllä petrattavaa useimmilla.


8. SERGEY - jos Pietarissa on 5 milj. asukasta, otaksun, että noin 2,5 niistä on miehiä. Oletan, että näin ollen Pietarissa asuu noin 1 miljoonaa Sergeytä! Kaiketi joka kolmas venäläinen mies, jonka tapasin oli Sergey. Eli niitä siellä riittää... :)


Näin ollen, pitemmittä puheitta, voin lämpimästi suositella kaikille matkaa lähelle mutta niin kauas. Matkailu avartaa! 

unplugged morning...

Fiilistelyä fiilistelyä...

We'll do it all
Everything
On our own

We don't need
Anything
Or anyone

If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me
And just forget the world?

I don't quite know
How to say
How I feel

Those three words
Are said too much
They're not enough

If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me
And just forget the world?

Forget what we're told
Before we get too old
Show me a garden
That's bursting into life

Let's waste time
Chasing cars
Around our heads

I need your grace
To remind me
To find my own

If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me
And just forget the world?

Forget what we're told
Before we get too old
Show me a garden

That's bursting into life

All that I am
All that I ever was
Is here in your perfect eyes
They're all I can see

I don't know where
Confused about how as well
Just know that these things
Will never change for us at all

If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me
And just forget the world?

Etsivä löytää?

Hei. Etsin itseäni, oletteko sattuneet näkemään? ;)
Aina puhutaan, että teinit etsivät itseään ja se ikäkausi on jo kyllä kauan sitten taakse jäänyttä elämää, onneksi. Tai sitten on viidenkympin villitys. Ja siihen on kyllä vielä vajaa parikymmentä vuotta aikaa, sekin onneksi.

Ja pienenä tarkennuksena, en tunne olevani hukassa, pikemminkin päinvastoin.

Elikäs, en tiedä johtuuko se elämänkokemuksen karttumisesta, tiettyjen rajapyykkien ohittamisesta vai mistä, mutta jotenkin sitä on alkanut miettimään omaa elämäänsä tosi tarkoin... Ulkopuolisin silmin voisi katsoa, että mitä se nyt enää miettimään, koko pakettihan on kasassa, on lapset ja talot ja autot ja duunit, se on siinä.

Aikaa on tosi vähän joten se miten sen käyttää pitää tarkoin harkita. Lasten kasvattaminen kasvattaa todellakin itseä myös, sitä löytää itsestään aivan uusia puolia edelleen. Enää ei ajattele ainoastaan omaa elämäänsä, vaan väistämättä haluaa panostaa myös siihen, millaisen maailman haluaa jättää lapsilleen ja lapsenlapsilleen ja lapsenlapsenlapsilleen jne. Oman perheen pyörittäminen pistää väkisinkin aina vertailemaan sitä, millaisessa perheessä itse on varttunut, jonka johdannaisena omia vanhempiaan katsoo myös aivan eri tavalla, omalla kohdallani voin olla onnellinen todetessani että hyvää työtä ovat tehneet, ja helppoa ei varmasti ole ollut ;) Ja sitten on tietenkin myös se tosiasia että sitä mukaa kun itse vanhenee, ne muutkin läheiset vanhenevat. Ei ole enää kovin montaa isovanhempaa täällä tallaamassa, ja ne jotka ovat, alkavat olemaan aika loppusuoralla. Sekin pistää miettimään, varsinkin kun katsoo miten tämä yhteiskunta kohtelee vanhuksia.

No joo, summa summarum... Ei ole enää niin huoleton. Ei ole kuolematon tai ikuisesti nuori. Arjen pyörityksessä huomaa, kuinka todellakin kallisarvoista se aika on, ja kuinka tärkeää se, miten sen käyttää. Arjen taisteluissa sitä oppii näkemään, millaisia elämänarvoja sitä todellisuudessa haluaa tai millaisten elämänoppien mukaan haluaisi elää.

Ei ehkä pitäisikään puhua itsensä etsimisestä, vaan itsensä kuuntelemisesta. Mitä minä oikeasti elämältä haluan ja mitkä ovat ne tiet jotka sinne vie? 32 vuotta takana, enkä päivääkään kadu (paitsi ehkä muutamaa siellä täällä;) ) mutta siinä ajassa olen oppinut tuntemaan jo itseäni aikasta hyvin. Ja varsinkin vuoteni pienten lasten vanhempana ovat tuoneet lisää varmuutta siihen, millainen olen ihmisenä, millainen arvomaailma minulla on. Tiedän mitä haluan.

Elämä kuitenkin on yhtä etsimistä. Ja jos nyt ei sitten itsensä etsimistä, niin ehkä onnen etsimistä. Tai sisäisen rauhan etsimistä. Tai sitten teiden etsimistä, vähän niin kuin lasten tehtäväkirjassa, jossa on niitä sotkuisia kiemuroita... Itse olen vasemmassa alakulmassa sormi suussa, ja oikeassa yläkulmassa on se, mitä haluan. Nyt pitäisi vaan sitten löytää oikea reitti perille :D

ONNEA ON...

... istua hiljaa käsikädessä
... hyvät ystävät
... olla rakastunut


Muistatteko näitä lauseita, joita oli sellaisten isopäisten tyttö- ja poikahahmojen kanssa piirrettynä silloin joskus vanhoina hyvinä aikoina? Niitä oli vaikka millä mitalla, simppeleitä lausahduksia elämästä.


Olen tässä kovasti miettinyt onnellisuutta... Mitä sitä tarvitsee elämältään ollakseen onnellinen? Ja onko onnellinen ja onneton absoluuttiset vastakohdat? Demokritos arvioi sen olevan onnellinen joka ei sure sitä mitä häneltä puuttuu vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. Ja lisätäkseni tähän vielä, ystäväni tiivisti mielestäni aika osuvasti, joskin ehkä tietämättään että jäin sitä ajattelemaan, onnen, sanoessaan että ei voi olettaa että tarvitsee toista ihmistä tekemään itsensä onnelliseksi, kyllä onnelliseksi pitää tehdä itse itsensä.


Itse pidän seuraavasta lainauksesta:

Happiness is not something ready made. It comes from your own action. Dalai Lama

 Pää on täynnä pohdintoja ja pähkäilyjä. Jos nyt otetaan taas askel taakse ja mietitään vielä noita vastakohtia onnellinen- onneton. Mielestäni voi olla olematta onneton vaikkei olisikaan 100% onnellinen. Ja vaikka uskonkin Demokritoksen olleen varsin fiksu kaveri, vähän lähtisin kuitenkin kritisoimaan tuota hänen teoriaansa. Pitäisikö ihmisen oikeasti vain tyytyä siihen mitä hänellä on? Desagree. Eikä tietenkään saa olla kiittämätön tai ahne, sitä en tarkoita, ja toki olen samaa mieltä että pitää muistaa iloita siitä mitä on, mutta loppupeleissä, se, että yrität väkisin löytää onnellisuuden siitä mitä sinulla on vaikka sitä ei oikeasti olisikaan, on mielestäni itsensä huijaamista. Piste.

Kukaan ei sitä onnea ovesi eteen kanna, eli itse jokaisen on mielestäni löydettävä oma onnellisuutensa, joskin siihen monesti toki liittyvät muut ihmiset ja ympäristö muutenkin. Ja jokaisella on omat juttunsa, mitä tarvitsee ollakseen onnellinen. Toiset ovat onnellisia elämän pienistä iloista, toiset tarvitsevat onnellisuuteen mahtipontisia suorituksia tai saavutuksia.

Mitä minä sitten tarvitsisin ollakseni onnellinen? Onnellisuus koostuu monista pienistä ja suurista asioista. Onnellisuus on suurimmaksi osaksi tunteita, joten niitä on suht hankala pukea sanoiksi. Mutta yritänpä raapustaa tähän muutaman:

OLEN ONNELLINEN JOS...

- saan olla just as I am, eli oma itseni

- ajatuksiani ja arvojani kunnioitetaan

- olen rakastettu, haluttu ja tasavertainen

- läheiseni ovat onnellisia

- minulla on koti joka tuntuu kodilta

- minulla on työ joka saa minut haastamaan itseni päivästä toiseen

- elämäni on värikästä, vauhdikasta, jännittävää mutta kuitenkin turvallista
- ympärilläni on ihmisiä joiden kanssa voi jakaa sekä ilot että surut, on se sitten rumaa tai kaunista
- tiedän että minulla on "turvasatama", kainalo mihin voin aina käpertyä jos maailma vituttaa


Kuten jo aiemmin kirjoitin, onni muodostuu monista pienistä asioista. Kuitenkin on ihan hyvä, välillä jopa välttämätöntä, pysähtyä, hengittää syvään, kerätä ajatuksensa ja oikeasti maistella maailmaa ympärillään. On helppoa sanoa onko onnellinen vai onneton, sen tuntee. Mutta tarkempi analysointi vaatiikin sitten vähän enemmän avautumista, itselleen. 


This is who I am. This is how I feel. This is what I want.

ihanan rauhallinen ilta musiikkia kuunnellen...

Suomalaiseen syksyyn sopii melankolinen musiikki....

Ei vaan, itse olen jotakuinkin syksyihminen, eli vuodenajan puolesta ei ole melankoliaa ilmassa :)

Mutta pimenevät illat saavat aikaan sen, että tekee mieli ottaa pieniä feelistely-hetkiä arjen lomassa. Istua yksin olkkarissa ja kuunnella kaikkia ihania vanhoja kappaleita.

Nukkumaankin pitäis mennä, mutta taasen musiikki vie mennessään ja aina pitää kuunnella vielä yksi uusi biisi joka tuo muistoja mieleen.

Olkoonkin nämä vaikka sitten sellaisia unilauluja aikuisille (ps. nukkumatilla oli niin tylsä musavideo etten viitsinyt laittaa sitä;) )

Good night
Sleep tight
Wake up right
In the morning light

Dear food diary...

I'M GOING NUTS!!!!!

Tiesitkö tätä pähkinöistä, tai pikemminkin pähkinäallergiasta:

- jos on maapähkinäallergia, saattaa silti olla, että jotkut muut pähkinät sopivat
- kaikki pähkinäksi nimetyt eivät edes ole pähkinöitä! weird...
- maa- ja hasselpähkinä ovat niitä pahiten allergisoivia, muut vähemmän (jos siis kyse on maapähkinäallergiasta)

Ja mitä minä näillä kaikilla tiedoilla teen? No arvatkaa! Olen ollut "pähkinäallergikko" viimeiset 20 vuotta jotakuinkin. Ja koska maapähkinästä olen joskus teininä saanut kunnon allergiset reaktiot, enpä ole sitten pahemmin uskaltanut testailla että kuinka paljon niitä voi syödä saamatta mitään kohtausta.

Kuitenkin olen aina joskus popsinut pari pähkinää, esim. pistaasi- tai pekaanipähkinää saamatta mitään oireita. Olenkin aina luullut että se johtuu vain pienestä määrästä kun en kuitenkaan ole (tietääkseni) ihan niin allerginen että heti vetäisi kurkku tukkoon.

Noh, joka tapauksessa, sattumien summana, toin himaan lauantaina pussin pistaasipähkinöitä (jotka muuten nettiopiskelun jälkeen selvisi olevan hedelmiä, ei pähkinöitä...). Popsin niitä ensin pari. Ja odotin tapahtuuko jotain. Sitten popsin ehkä pari lisää. Ja taas odotin että koska alkaa kurkkua kutittamaan. Ei alkanut! Sitten oli jo pakko mennä nettiin lukemaan, että voiko pähkinäallergiasta parantua. Siihen tuli valitettavasti kieltävä vastaus, mutta uutena tietona siis tuli se, että ihminen ei ole välttämättä kaikille pähkinöille allerginen, tai siis pähkinäksi nimetyille, no anyway....

Ja siitähän se mopo sitten karkas, nyt oon kolme päivää putkeen vetänyt illalla hirvittävät kipolliset pistaaseja, jotka oikeasti ovat niiiiiiiiiin hyviä, ja voitte miettiä millaiset mieliteot se teettää, kun on 20 vuotta ilman pähkinöitä ja sit yllättäen uskaltaakin syödä niitä! Eli täällä on popsittu kuin Tiku ja Taku konsanaan ilman allergisia reaktioita! I'm so happy for me! :)

Mamma laulaa tuutulauluja...

Tämä mamma se on kova tyttö laulelemaan... Laulan autossa. Ja suihkussa. Kokatessani ja siivotessani. Olen kuin yksi seitsemästä kääpiöstä, kun laulain työtäin teen. Ja lasten kanssa lauletaan, ja lapsille lauletaan.

Mamma, laula tuutulaulu! "Joka ilta kun lamppu sammuu..." kyllähän meillä tuotakin hoilotellaan joskus iltaisin. Joskus kun Emil oli ihan pieni, ja hänelle laulelin joskus pitkiäkin aikoja kun tuo nukkumaan meno ei ole koskaan oikein ollut "Empun juttu", eli siinä saattoi joskus vierähtää jopa parikin tuntia. Juontaen juurensa niistä ajoista, kun perinteisten tuutulaulujen lista olitiin kaluttu läpi jo pariin kertaan, otin iltaohjelmistoon muitakin kappaleita ;)

Jos kerran lauletaan, niin miksei lapselle voisi laulaa sellaisia kappaleita, jotka ovat itselle tärkeitä tai mieleisiä. Tuskin se lapsi niitä sanoja niinkään kuuntelee, kunhan vaan kuulee tutun äänen johon voi turvallisesti nukahtaa. Meillä onkin siis ihan omat tuutulaulut. Lapset saattavat kuulla unilaulukseen guns'n rosesia tai beatlesiä, Egotrippiä tai milloin mitäkin.

Se on aikasta jänskää, kun miettii että millaisia fiiliksiä mikäkin biisi saa itsessä aikaan. Kun on tällainen tunne-eläjä, saattaa jotkut kappaleet herättää suuriakin tunteita tai saada kyyneleen vierähtämään poskelle. Moni kappale yhdistyy mielessä johonkin tiettyyn paikkaan tai tiettyyn tilanteeseen tai henkilöön. Jotkut biisit jaksavat vuodesta toiseen säväyttää.

Ja miksi tämä "tarina" tänään? Kunhan nyt tein taas aikamatkaa muistoihin lauleskellessani "tuutulaulua"...

Yksi on kuitenkin ollut ylitse muiden jo muistaakseni lukioajoista lähtien. Eräs biisi, jonka osaan varmasti unissanikin ulkoa, joka jollain omituisella tavalla on kulkenut matkassani jo, mitä siitä nyt tulee, viitisentoista vuotta ainakin. Ja aina se on yhtä sielukas (voiko musiikkia kuvailla sanalla sielukas?). Lapset on jo vatsassa kelluessaan kuunnelleet sitä, sitä on laulettu pitäen kädestä pinnasängyn pinnojen välistä, ja sen sanoihin nukahdetaan pää vatsani päällä nykyisinkin.

Tiivistys omasta elämästä

Osallistuin toissapäivänä työni puolesta erääseen koulutukseen. Ensi töikseen aamulla kun aloitimme, kouluttaja pyysi meitä kirjoittamaan tyhjälle A4:lle ylös sanan OLEN, keskelle HAAVEENI ja vielä alas MOTTONI.

Siinä sitten aivoja piti herätellä kun oli tosiaan pari minuuttia aikaa kirjoittaa vastaukset. Ei mikään helppo nakki! Mitään enempää ohjeistusta ei tullut, joten ensi töikseni jouduin analysoimaan itselleni kysymystä, että lähdenkö vastaamaan ns. työminänä vai henkilökohtaisena minänä. Ja JOS minulla olisi ollut enemmän aikaa, olisin varmasti lähtenyt haastamaan itseäni kysymyksellä, onko meitä kaksi :) Ts. onko työminäni erilainen kuin sitten olen ihan oikeasti. Tähän kysymykseen voimme palata vaikkapa joskus paremmalla ajalla.

Otin kuitenkin itselleni tutun linjan, eli olin niin rehellinen kuin siinä 2 minuutissa pystyin, kirjasin paperille aidot ajatukseni enkä miettinyt sitä "mitä olisi pitänyt kirjoittaa", tai että mikä olisi kuulostanut hyvältä pomolle tai että mikä olisi antanut itsestäni paremman kuvan.

Seuraavaa siihen sitten raapustin:

OLEN iloinen mutta kiireinen nainen, joka tasapainoilee mielenkiintoisen, mutta haastavan työn sekä kahden pienen lapsen aiheuttaman kotisirkuksen välillä.

HAAVEENI on kokea aina vain enemmän ja enemmän uusia elämyksiä ja kokemuksia (tai jotain tuonne päin, en muista tarkalleen miten sen sinne kiireessä muotoilin)

MOTTONI "on vain yksi elämä"

Oli tosiaan haasteellista laittaa paperille jossain määrin syvimmät ajatuksensa, ja sanoa ne ääneen täysin vieraille ihmisille. Ja ennenkaikkea, olla rehellinen itselleen.

Se hetki koulutuksesta tuli ja meni, ajatukset kerrottiin ääneen ryhmissä, ja luulenpa että kukaan ei sitä sen enempää jäänyt miettimään, että mitä kukin sanoi. Paitsi tietenkin minä, joka jäi arvatenkin analysoimaan, että mitä itse kerroin itsestäni.

Aina sanotaan, että totuuden kuulee lasten ja humalaisten suusta. Ja ei, en ollut aamu kymmeneltä kännissä, enkä niin unenpöpperössä että olisin taantunut lapsen tasolle, mutta luulen, että tuollainen "tempaus", jossa harkinnalle ei jää paljoa aikaa saa ihmiset ilmaisemaan itseään suht rehellisesti.

Se, mitä OLEN omien sanojeni mukaan, pitää todellakin paikkaansa. Tuohon yhteen lauseeseen on kiteytetty se, mitä tällä hetkellä "suoritan". Työtä ja lastenhoitoa. Siinä se sitten tulikin. En kirjoittanut tavallaan mitään itsestäni, millainen olen ihmisenä tai mitkä asiat ovat minulle lähellä sydäntä. Kirjoitin mitä TEEN. Kait tämä arjen pyöritys saa kaiketi aikaan sen, että ensimmäisenä lähtee kertomaan tuota suorituspuolta, "unohtaen itsensä" ja tavallaan ohittaa perimmäisen kysymyksen, WHO AM I?

HAAVEENI kuvasin suht yleistäen. En halunnut kertoa niistä muille. Voiko ihminen olla sekä ulospäinsuuntautunut että sisäänpäinkääntyvä samaan aikaan??? Sillä vaikka olenkin sosiaalinen ja handlaan smalltalkin tuntemattomassakin seurassa, tulee minulla se raja vastaan jossain vaiheessa, eli se mitä haluan muiden minusta tietävän. Omat haaveeni ja unelmani ovat ehkä niitä kaikkein henkilökohtaisimpia asioita, joita en jaa muuta kuin erittäin läheisten ihmisten kanssa. En kuitenkaan valehdellut, kaikki mitä kirjoitin on totta, rehellinen kun olen, mutta jotenkin alitajuisesti jätin vastauksen hyvin väljäksi.

MOTTONI tuotti ehkä eniten päänvaivaa niiden muutamien minuuttien aikana. Ennen en ole miettinyt omalle elämälleni mottoa tai iskulausetta. Luen mielelläni muiden ihmisten kirjoittamia ajatuksia, elämänviisauksia ja sanontoja mutta IKINÄ en ole ennen kirjoittanut sellaista omalle elämälleni. Mikä olisi oma mottoni? Nyt jälkeenpäin kun tuota vielä mietin, en usko että tuon osuvammin olisin kuitenkaan voinut omia ajatuksiani, elämänfilosofiaani, valintojani tai asenteitani tiivistää yhteen lauseeseen. Joten olkoon se tästä eteenpäin oma mottoni :)

- Muista ajatella myös itseäsi
- Älä tyydy olemaan onneton
- Tavoittele unelmiasi
- Mene läpi vaikka harmaan kiven mikäli se auttaa sinua saavuttamaan tavoitteesi
- Älä luovuta, taistele!
- Uskalla rakastaa niin että sattuu
- Uskalla ottaa riskejä
- Tunne itsesi ja ole rehellinen itsellesi.
- Elä elämäsi

"ON VAIN YKSI ELÄMÄ" :D

Ollaan hiljaa vain, on tunne sanaton...

Hih, ei syytä huoleen, ihan kasassa täällä ollaan vaikka tuo jostain kotimaisesta iskelmästä tuo lause onkin :)

Nuo sanat vaan tulivat jostain mieleeni kun mietin mitä kirjoittaisin. Mietin, miten ilmaista ymmärrettävästi taas ajatuksiani ja haikailujani.

Suurimman osan ajasta valitan, kun on vaan ihan helvetillinen kiire koko ajan. Ja jos en valita siitä että on kiire, luultavasti harmittelen sitä, että on tylsää tai yksinäistä. Complicated... 

Jos nyt aloitetaan tuosta kiireestä. Tilannehan nyt vaan on se, että arki pienten lasten kanssa ON kiireistä lähestulkoon aina, eikä siinä mitään vikaa, tietoinen valinta. Tunteja vuorokauteen tarvittaisiin vähintään muutama lisää jotta kaikki asiat, mitä päivän aikana pitäisi tehdä, tulisi hoidettua. Kiire kiire kiire.... Se alkaa jo siitä hetkestä kun nousee sängystä (siis ainakin yksi torkku siitä kun kello on oikeasti herättänyt, koskaan en ole ollut aamuihminen, enkä luultavasti tule olemaankaan) ensimmäinen kellotuskohta on siinä, että saisi lapset dagisiin edes 1,5h sisällä siitä kun on herätty. Seuraavana raskaalla kaasujalalla duuniin matkalla harmitellen sitä ettei ole noussut silloin kuin olisi pitänyt ja kiittäen onneaan siitä ettei ole sidottu mihinkään tiettyihin työaikoihin. Töissä on kiire, yleisesti ottaen aina, eli päivässä ehtii tehdä vain osan niistä töistä mitä oli suunnitellut tekevänsä. Eikä pieni stressi tuossa tilanteessa ole ollenkaan pahasta, päinvastoin, se saa toimimaan tehokkaammin, mutta mainitsen sen nyt kuitenkin ollen se osa kiirepäivän rutiinia. Ja sitten koittaa iltapäivä. Tiktak sanoo kello ja mamma alkaa miettimään että kuinkas kauan ne lapset ovat siellä päivähoidossa jo olleet. Tavoitteenani on, ettei paljoa 8 tuntia ylity, se on mielestäni jo tarpeeksi pitkä päivä pienille lapsille, jos siis pystyn vain siihen vaikuttamaan, joskus onnistuu, joskus ei. Ja sitten kaasutellaan taas takaisin töistä, haetaan lapset, kotona ollaan viiden-puoli kuuden aikaan ja sitten onkin jo pari nälkäistä suuta norkoomassa ruokaa keittiön kaapeista. Illallisaika, ehkä päivän pahin kellotus, että saan lapsille ruoan pöytään "ihmisten aikoihin". Monesti se venähtää puoli seitsemään väkisin. Ja sitten iltahepulit ja muut tavaksi muodostuneet juonenkäänteet, joiden seurauksena olohuone näyttää sotatantereelta. Pienemmän saa nukkumaan kahdeksan aikaan, isompaa saakin sitten tainnutella pidempään, usein niin pitkään että itse menen nukkumaan samaa matkaa yläkertaan. Ja kellotus, nukkumaanmenoaika! 

Sitten sitä yrittää vielä epätoivoisesti käyttää kaiken liikenevän oman ajan siihen, että voisi oikeasti tehdä jotain aikuisten juttuja, normaali arki kun sisältää vain muumeja ja kotileikkejä, huumoripuolella painotus on hyvin vahvasti paukku-huumoriin tai haisusukka-hihittelyihin. Ystäviä on kova kova ikävä, joten se oma-aika mitä jää, on yritettävä lähestulkoon pakonomaisesti käyttää edes jonkinnäköiseen sosiaaliseen elämään.

Silti sitä välillä tuntee olonsa tosi yksinäiseksi. Ja on tylsää. Eipä uskoisi, tämän rumban keskellä. Mutta kyse on siitä tunteesta. Olotilan tai asioiden jakamisesta. Jonkin näköisestä sanattomasta keskustelusta. Läsnäolosta. Onhan minulla seuraa aamusta iltaan mutta välillä kun miettii, saattaa mennä pitkiäkin aikoja kun olen viimeksi keskustellut syvällisesti kenenkään kanssa, parantanut maailmaa, oli aihe sitten mikä tahansa (työasioita ei siis lasketa),tai olleensa toisen ihmisen kanssa kontaktissa niin että olisi oikeasti tuntenut toisen läsnäolon ja päässyt jakamaan ajatuksiaan ja fiiliksiään. Ja ehkäpä vielä tuota keskusteluakin tärkeämpänä pitäisin juuri tuota läsnäoloa. Tai sitä että saa vaan käpertyä pieneksi kainaloon ja unohtaa suuren maailman murheet. Mutta niin se arki vie mennessään, ensin on aamu ja yhtäkkiä onkin taas jo ilta, maanantaiaamua seuraakin yhtäkkiä perjantai-ilta, kuten tänäänkin, viikko taas katosi jonnekin, hupsis!

Mitä sitten kaipaisin? Seuraa olemaan hiljaa! Kuulostaako hullulta? No ehkä se onkin sitä. Syksyn pimeneviin iltoihin, timeouteja arkeen. Rauhoittua, rentoutua, ja olla vain hiljaa. Tähtiä on ihana tuijottaa, mutta kivempaa sekin on kaksin kuin yksin. 

music mystery....

Joskus se vaan kolahtaa... Tällä kertaa biisi kolahti suoraan sydämeeni autossa, matkalla töistä kotiin. Ei ollut hajuakaan esittäjästä (niin kuin mulla ei yleensäkään ole) eikä myöskään kappaleen nimeä. Mutta se oli pakko löytää. Illalla alkoi hurja ajojahti ;) Sain onneksi pari ystävääni matkalleni täysin utopistiseen hankkeeseen, etsimään nimeä ja esittäjää kappaleelle josta ainoa mitä muistin on pari sanaa kertsistä, ja niistäkään en ollut varma. Eilen ei etsintä vielä tuottanut tulosta, vaikka selasin Billboardin top 100 läpi ja kuunnellen kaikki potentiaaliset vaihtikset. Siinä meni se ilta, ja osa yötäkin, hupsis, mutta kun jotain haluaa oikein kovasti, ei malta millään lopettaa, pätee muuten itseeni yleisestikin elämässä. Ja kun kärsivällisyys on 0, se biisihän olis tarvinnut olla kuunneltavissa hetinytsamantien, no matter what.


Nooooh... Jouduin kuitenkin menemään pettyneenä nukkumaan, mutta tänään kuulin sen uudelleen, olin taasen autossa, mutta rakas ystäväni oli sen myös bongannut kertomani perusteella ja sattui istumaan radion vieressä kun soitin hädissäni, että nyt se taas tulee!!!!!!


So, ladies and gentlemen, may I play for you...

Rakkaudesta musiikkiin....

Life is a rollercoaster, just gotta ride it.......

Vuoristorataa vuoristorataa... Nuorempana rakastin vuoristoratoja, sitä vauhtia ja jännitystä, ikinä en kuitenkaan pelännyt. Mitä hurjempi laite sen parempi. Pää alaspäin, lujaa vauhtia alamäkeä, pari kieppiä ja sen jälkeen hurjia kaareita. Huh. Kyllä sitä vielä näin aikuisenakin joskun innostuu johonkin tuollaiseen härveliin kiipeämään kyytiin, harvemmin tosin. Eikä tarvita kuin yksi ajelu niin on sisäkalut sekaisin ja tuntuu että tissit tulee selästä ulos :) Mutta onhan se edelleen hauskaa ja ihana fiilis sitä ei voi kieltää.

Lapsena tuota vuoristorataa pääsi kokeilemaan vain huvipuistoissa. Elämä oli niin ihanan yksiselitteistä ja helppoa, ainakin suurimman osan ajasta. Sen myötä kun huvipuistovisiitit ovat harventuneet, tuntuu että elämän vuoristorata on tullut korvaamaan aiemmat hurvittelut. Life is a rollercoaster, ja välillä se on uskomatonta mitä kyytiä se vaunu viekin mennessään. Olen aina ollut tunne-eläjä, toisin sanoen, kaikki voimakkaat tunteet ja ajatukset tulevat omalla kohdallani ehkä jopa vielä normaalia voimakkaampana. On se sitten iloa tai surua, onnea tai onnettomuutta, aina se tunne iskee vasten kasvoja, ja täysillä.

Vuoristorata-ajelu kestää vain muutamia minuutteja, ja sen jälkeen se on ohi, ainakin siltä erää. Elämän vuoristoradassa ne ajelut vaan eivät yleensä valitettavasti ole niin nopeasti ohi vaikka välillä toivoisi.

Kuvailempa omia kokemuksiani ja tuntemuksiani vuoristoradasta: Ensin odotetaan, jonotetaan ja jännitetään, ehkä joskus jopa harkitaan tarkkaan mihin sitä ollaan ryhtymässä. Sitten kun siihen vaunuun istuu niin tuntuu että nyt se on menoa eikä paluuta enää ole, saattaa alkaa vähän kipristelemään vatsanpohjassa, mutta sillai hyvällä tavalla, hiivitään ylöspäin odotukset korkealla. Ja sitten lasketaan huuurrrrrjaa vauhtia alas. Välillä ollaan pääalaspäin, niin sekaisin että tuskin nimeänsä muistaa. Sitten taas ehkä ylös, ja sitten silmät kiinni alas, kun ei uskalla itsekään katsoa mihin on menossa. Hurjia kaarteita jotka tuntuvat sisäkaluissa asti. Ja sitten kun ne jarrut vihdoin kirskuvat, on tukka pystyssä, ihan pihalla ja pää aivan tyhjä ajatuksista.

Samalla tavalla toimiin elämän vuoristorata, ainakin omalla kohdallani. Jopa aivan parin päivän sisällä voi päässäni myllertää niin että kaikki vuoristoradan vaiheet on käyty läpi. Ylämäkeä mentäessä sitä oikeasti uskoo että kyllä kaikki tästä hyväksi muuttu, alamäkeä laskiessa sukelletaan pohjalle ja vauhdilla. Välillä laittaa silmät kiinni kun ei enää itsekään uskalla kuunnella ajatuksiaan. Kieppejä heittäessä sitä oikeasti jo luulee olevansa hulluuden partaalla epäillen omaa mielenterveyttään, ja sitten taas lähdetään nousuun kohti parempaa. Koko rumban ollessa ohi, tukka todellakin on pystyssä, pää TODELLAKIN aivan tyhjä, mutta yleensä kuitenkin jaloilleen sitä laskeutuu, niin kuin vuoristoradassa konsanaan.

Huvipuistoissa sitä voi itse valita koska ja mihin junaan hyppää, ja ihanteellista olisi että elämässä voisi tehdä samat valinnat. Valiettava tosiasia kuitenkin on, että huomaat yhtäkkiä seisovasi jonossa seuraavana vuorossa, eikä paluuta enää ole. Huvipuistossa ihmiset yleensä tulevat ulos vuoristoradasta makeasti hymyillen ja onnensa kukkuloilla. Mutta onhan niitäkin jotka juoksevat lähimmän puskan luokse ja oksentavat. Omista henkilökohtaisista vuoristoradoista on toistaiseksi ainakin tultu ulos hymy huulilla, joskus ehkä sen ökäreissun tai timeoutin jälkeen, mutta aina kuitenkin loppujen lopuksi hyvillä mielin. Ja jos ei sitä aina jaksa hymyillä heti riden jälkeen, tietää ainakin eläneensä, kokeneensa ja tunteneensa. Eiköhän se hymy tästä eteenpäinkin jossain vaiheessa taas palaa kuvioihin!

Hyvänyön musiikkia....

Hello, my name is kattila. Hoyrykattila...

Wikipedia:

"Höyrykattiloita on rakennettu höyrykoneisiin 1700-luvulta alkaen. Höyrykattilalla on ollut tekniikan kehittymiseen ratkaiseva vaikutus monella tapaa. Höyrykoneen osana se mahdollisti teollisen kehityksen. Toisaalta se hyvin suurena turvallisuusriskinä pakotti kehittämään valmistus- ja suunnittelumenetelmiä. Kun veden olomuoto muuttuu höyryksi, se vaatii ilmanpaineessa ja 100°C lämpöisenä noin 1600 kertaisen tilavuuden ja muodostaa silloin suuren paineen suljetussa astiassa. 1800-luvulla höyrykoneiden tehoa pyrittiin jatkuvasti parantamaan, mikä oli mahdollista nostamalla höyrynpainetta. Tämä taas johti toistuviin höyrykattiloiden räjähdyksiin."

Ja minulla on olo kuin höyrykattilalla. Kattilaa on pikku hiljaa lämitetty, lisätty painetta. (Ja btw, tätä kun aloin kirjoittaa niin kuvaus sopisi tietenkin sopivassa tilaneessa kuvaamaan jotain vähän eroottisempaakin asiaa, mutta nyt en puhu siitä ;) ) Niin, siis höyrykattila. 

Omassa kuvainnollisessa höyrykattilassani vetenä toimii ajatukset ja veden lämmittäjänä ympäristö. Ympäristön vaikutuksesta vesi alkaa lämmetä, lähteä liikkeelle. Sitten höyrystyessään ne laajenevat. Ja kun niitä on tarpeeksi  laajennettu, kuuluu POKS!!! Tarpeeksi kun on saatu painetta aikaiseksi, kaikki ajatukset eivät vain yksin kertaisesti mahdu päähäni, ja tapahtuu räjähdysonnettomuus.

Valitettavasti tämä höyrykattila on niin vanhanaikainen, että turvallisuuskehitys ei ole vielä ihan huipussaan, tuskin koskaan tulee olemaan. Joten, taasen kävi niin että kattila sanoi piu pau poks ja nyt sitä sitten taas kerätään palasia kasaan, harmi että tällä kertaa palaset lensi aika helvetin pitkälle säteelle, joten ottaa aikansa... Onneksi tämän kattilan tehoa ei tarvitse yhtään yrittää enää parantaa, toimii jo vähän vallankin kierroksilla aina toisinaan, joten toivottavasti vältymme toistuvilta räjähdyksiltä ;)

Aloin tässä kirjoittaessani miettimään, mikä olisi parempi teknologia, vähän edistyneempi ehkä? Teflon? Kova pinnasta, ei päästä mitään läpi eikä vaurioitu.. Teräskattila? Vähän voi tulla lommoja mutta kestää silti, säässä kun säässä... Ei... Vaikkei se aina ole niin kivaa olla höyrykattila, niin ainakin sitä tietää että on ajatuksia ja tuo ne esiin, joskus vähän vahingossa mutta kuitenkin.

Etanaposti ilahduttaa

Sain tänään taas kirjeen... Enkä ilahtunut pelkästään sen takia, että posti ei tuonut laskuja. Kirje tuli plan-kummilapseltani Nigeriasta!
 Muistan kuinka lapsena sitä odotti kärsimättömänä postia jos tiesi että sieltä pitäisi jotain posteljoonin tuoda. Luukku kun loksahti niin olin viivana ovella! Ja sitten siinä teini-iän kynnyksellä, kun sai vaikkapa ihanan käsinkirjoitetun rakkauskirjeen, vitsi että se sai onnelliseksi <3. Ennen sosiaalisen median aikaa, tai aikaa ennen internetiä, käytiin ihan konkreettista kirjeenvaihtoa, itsellänikin oli muutamia kirjekavereita ympäri maailmaa. Tuntuu että tuosta ajasta olisi ikuisuus, enkä nyt ihan niin vanha edes ole vielä. 
Onhan tässä nykyajassa omat etunsa, viestit saa nopeasti perille, kanavia on monia mistä valita, käyttääkö mailia vai FB:a vai kenties nykyisin jo vähän vanhahtavaa tekstiviestiä, laskut tulee nettipostiin ja uutiset luetaan netistä sanomalehden sijaan. Ja onhan se maailma avartunut kehityksen myötä, ja asioiden hoitaminen huomattavasti helpottunut.
Hypätäänpä hieman taas taaksepäin, tuohon Souradjin kirjeeseen. Vähän tulee sellainen sama ihana kutkutus kun löytää kirjeen keittiön pöydältä. Mitähän siellä lukee? Pakko heti avata! Ja samalla tulee tosi hyvä fiilis, joku on ajatellut minua ja kirjoittaa juuri minulle! Ja vaikka voisi ajatella, että kehitysmaiden kummitoiminta on tavallaan vain sitä, että autamme heitä, niin mielestäni se on kyllä täysin molemmin suuntaista. Ihanaa saada noita pieniä kirjeitä, jotka ovat usein hyvin virallisia ja lyhytsanaisia, mutta niistä huomaa että niiden kirjoittaminen on kirjoittajalleen suuri asia, niin kuin se on itsellenikin sinnepäin kirjoittaessani. Silti kirjettä lukiessa aina sydäntä lämmittää, ihanaa kun heillä on kaikki hyvin ja he ovat ilahtuneet minulta saamastaan postista. 

Kirjettä kirjoittaessa sitä luultavasti myös pohtii sanojaan hieman tarkemmin kuin chattaillessa tai mailia kirjoittaessaan, nettiin on niin paljon helpompi heittää kommentteja. Jotenkin tuntuu myös, että aito kirje on paljon henkilökohtaisempi kuin sähköinen versio, näkyyhän siinä kirjoittajan kädenjälki, ollaan tavallaan kosketuksissa samojen asioiden kanssa. Ja kaiken tämän sähköisen viestinnän keskellä, mikä olisikaan ihanampaa, kuin löytää joku päivä postilaatikostaan, vaikkapa ihan oikea rakkauskirje, oih! Niiiiin romanttista ja suloista... Kirjoitettu suoraan ihmiseltä toiselle saman paperin kulkiessa kirjoittajansa käsistä joskus pitkiäkin matkoja vastaanottajansa käsiin. Sitten kun sen on lukenut ainakin sata kertaa se taitellaan siististi ja laitetaan johonkin salaiseen paikkaan mistä sen voi sitten aina ottaa esille ja lukea uudelleen ainakin toiset sata kertaa. Tätä kirjoittaessani taisin juuri tehdä aikamatkan sinne jonnekin 20 vuoden taakse... Rakkaita muistoja! Mutta mikään ei kiellä ottamasta vanhoja keinoja käyttöön tarvittaessa, häivähdys historiaa keskellä kiireistä nykypäivää

Paulo Coelho: Sometimes it’s what you don’t say that counts

Mutta mitä jos aina sanookin kaiken??? Olen aina ollut sitä mieltä että asioista pitää puhua, pitää sanoa suoraan kiertelemättä ja kaartelematta. Mutta...

...Toinen varsin kulunut sananparsi on se, sanoo ennen kuin ajattelee eikä ajattele mitä sanoo ja minä valitettavan useasti toteutan tätä. 

Olisiko joskus kuitenkin parempi jättää jotain kertomatta? Hmm... Itselleni vieras ajatus, totuuden torvi kun olen, mutta ehkä sitä joskus saisi pienemmän morkkiksen jos vähän enemmän miettisi mitä suustaan ulos päästää. Olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa. Suorat sanat ja that's it. Tietenkin, tuohon Coelhon lainaukseen viitaten, onhan sitä paljon muutakin, mistä voi ihmistä lukea, ei sitä aina tarvitsekaan ääneen kuulla.

Omasta mielestäni silmät ovat ne, jotka kertovat eniten. Toisen katseesta pystyy tulkitsemaan  paljon. Ei ehkä konkreettisesti jotain asiaa, mutta tunteet, mielialan, ilon tai surun, pettymyksen ja onnellisuuden, ja ajatukset, se näkyy silmistä. Ja jos ei näy, on minulla siitäkin teoria. Jos ei katsota silmiin, tai jos katse harhailee tai on muuten vaan tyhjä, on asiakin silloin varsin vähäpätöinen tai muuten yleisö täysin väärä. Silmät, prosentuaalisesti hyvinkin pieni osa kehoamme, saavat parhaimmillaan kaikessa intensiivisyydessään kaiken muun häviämään.

Ja onhan sitä muutakin miten ihmiset ilmaisevat itseään; käytös, eleet, ilmeet, jopa hengitys tai lihasjännitys kertoo jotain sen hetkisestä tilastamme. Mutta en usko että Coelho puhui tästä... Luulen, että hän tarkoittaa juuri sitä, että mitä voisimme sanoa mutta emme sano. Ja taasen palataan alku lauseisiin, eli pitäisikö sitä sitten joskus yrittää olla sanomatta jotain. Miksei kukaan koskaan sano mulle että SHUT THE FUCK UP! ;) kyllähän minäkin osaan joskus edes olla hiljaa. Osaan, toivottavasti, ilmaista esim. kiitollisuuteni, paheksuntani, hyväksyntäni tai vaikka empatiani vain olemalla läsnä. Joskus on varmasti parempi antaa asioiden olla, jättää ne sanat sanomatta.

Anyway, puheet elekielestä sikseen, tosiasia kuitenkin taitaa olla se, että enhän minä saa oltua hiljaa... Välillä, vaikka sitä kuinka yrittää niin ne sanat vain pompsahtavat suusta tai asiat saavat lumivyöry-efektin, ja kohta huomaan puhuneeni taas suuni puhtaaksi. Ja vaikka siitä morkkista ja häpeää monesti koituukin, pitäisi mun ehkä ottaa se jonkin näköisenä itsehoito-keinona. Ei jää turhaan asiat vaivaamaan ja aiheuttamaan mitään mielenmyllerryksiä sen enempää. Tapanani kun on tehdä kärpäsestä härkänen, eli se asioiden omassa päässä pyörittely ei oikein sovi minulle. Eli, sanoo Coelho mitä sanoo, ja aivan varmasti on jopa oikeassa, ei tätä suuta taideta kuitenkaan saada tukittua, muuta kuin jesarilla ;)

Ihana kiehtova ukkonen!

Kun olin pieni, mummu vei minut aina autoon istumaan ukkosen loppumista. Autossa on kuulemma turvallista. 


Lapsena oli myös jännittävää laskea jyrinän ja salamoiden välistä aikaa. Niin minulle opetettiin, että jyrinästä kun laskee laskee sekunteja siihen kunnes salama iskee, niin kaukana ukkonen on. Huomaan edelleen tekeväni sitä, vaikka en sen paikkansapitävyydestä olekaan niin varma. Pitänee googlaa ja tarkistaa.


Ukkosen jyristessä koirani alkoi, tai siis alkaa edelleen hytistä ja täristä, läähättää ja pyrkiä mahdollisimman pieneen koloon piiloon. Pelkää siis ihan hulluna. Avuton olo kun ei oikein voi mitenkään auttaa. Ajatella, että suht tavalliset luonnonilmiöt saavat aikaan ihmisissä (ja eläimissä) vuodesta toiseen niinkin voimakkaita reaktioita. 


Tiesittekö tämän ukkosesta?


- Dramaattisuutensa vuoksi ukonilman syntyä on selitetty eri kansojen tarustossa yleensä itse ylijumalan kuvitteellisilla tekemisillä. Suomen kielen sana ukkonen, ukonilma, tulee Ukko-jumalasta. Muinaisnorjan ja skandinaavien Thor lienee antanut panoksensa nykyenglannin thunder-sanaan


- Ukkosen jälkeen ilma tuoksuu otsonipitoiselta, sillä salamanisku tuottaa hapesta otsonia. (ukkosen jälkeen ilma tuoksuu raikkaalta, ts. voimme siis todeta että otsoni on se joka tuoksuu raikkaalta? Enpä ole koskaan perehtynyt siihen, mistä ukkosen jälkeinen tuoksu on peräisin, nyt tiedän senkin! )


- Ukkonen syntyy korkeaksi kasvaneissa ukkospilvissä. Niissä on muun muassa lumirakeita,rakeita ja jääneulasia, jotka hankaavat toisiaan törmäillessään pilven sisällä vallitsevissa ilmavirtauksissa. Syntyy hankaussähköä. Esimerkiksi törmäävä rae ja pieni lumirae varautuvat eri tavoin^[1]. Koska ukkospilvessä on alkuvaiheessa nouseva ilmavirtaus, eri kokoiset, eri tavoin varautuneet kiinteän lumen ja jään hiutaleet asettuvat eri korkeuksille. Näin syntyy pilven eri osien välille, pilvien välille ja pilven ja maan välillä lopulta suuria sähkövarauksia, jotka purkautuvatsalamoina.


- väärä uskomus: Ukkonen ei nouse (suurten) vesistöjen yli: Ukkospilvet pystyvät liikkumaan mihin tahansa. Ne liikkuvat ylemmässä ilmakehässä vallitsevien tuulten mukaan, jotka monesti puhaltavat eri suuntiin kuin maanpintatuuli. Usein salamoivan ukkospilven tullessa kohti se meneekin ohi tai sammuu ennen kohdalle tuloa, jolloin syntyy vaikutelma paikan kiertäneestä ukkosesta.


- toinen väärä uskomus: Salama ei iske kahta kertaa samaan paikkaan: Salaman iskupaikka on satunnainen, mutta sillä on taipumus iskeä normaalia korkeammalle oleviin paikkoihin ja kulkea johtavaa maata, esimerkiksi vetistä ojaa tai peruskalliota pitkin.


Se tieteellisistä havainnoista tällä erää... Miten minä sitten koen ja tunnen ukkosen??


LOOOOV IT!!!


Ei varamaan ollut vaikea arvata sen perusteella, että asiasta näinkin tunnollisesti lähdin kirjoittamaan :). Koen ukonilman jotenkin vapauttavana, puhdistavana, enkä ollenkaan pelottavana. Ennen ukkosta koen monesti pientä ahdistusta, ilmanlaadusta johtuen. On painostavaa ja tunkkaista, hiostavaa ja raskasta. Sitten kun taivas repeää, ilma muuttuu, ja hengittäessään "uutta" ilmaa, tuntee itsensäkin virkeäksi ja elinvoimaiseksi. 


Osittain oma suhtautumiseni ukkoseen johtuu myös luonteenpiirteistäni, eikä välttämättä niistä parhaista sellaisista. Toki kunnioitan ukkosta, enkä tee mitään typeryyksiä kuten menisin seisomaan kalliolle, mutta vähän pitää aina uhmata ;) Ukkosella on ihana seistä ulkona, kastua läpikotaisin ja kuunnella ja katsella kun taivaalla tapahtuu. Ukkonen on mielestäni yksi kauneimmista luonnon tarjoamista elämyksistä. Kirkkaan tähtitaivaan jälkeen hyvänä kakkosena. Valo vastaan pimeys, räjähtävää energiaa ja rajua toimintaa.


Toisaalta, kaiken tuon rajuuden vastapainoksi ukkonen on mielestäni äärettömän romanttista! Nyt taitaa olla liikaa rakkausromaaneita luettuna tälle kesälle, hehee... Mutta oikeasti, eivät ne kirjailijat ole ollenkaan hakoteillä kirjoittaessaan pusukohtauksia ukkosmyrskyn ajalle. Ei ole sähköä, kynttilä lepattaa tuulessa, ulkona jyrisee ja salamoi. Mikä voisikaan olla parempi tekosyy kaheutua kihnuttamaan jonkun kylkeä suuren viltin alla. Ihanan intiimiä, pienet ihmiset yhdessä suurta luontoa vastaan. Oih.... 


Voisin kuunnella ja katsella ukkosta loputtomiin. Se, että seison ulkona litimärkänä sateessa, tuskin on ihan noin romanttista kuin tuo edellä mainitsemani tapa käyttää aikaa ukkosen pauhatessa, mutta jokainen tallaa tavallaan :) On se vaan niin kaunista....