Life is a rollercoaster, just gotta ride it.......

Vuoristorataa vuoristorataa... Nuorempana rakastin vuoristoratoja, sitä vauhtia ja jännitystä, ikinä en kuitenkaan pelännyt. Mitä hurjempi laite sen parempi. Pää alaspäin, lujaa vauhtia alamäkeä, pari kieppiä ja sen jälkeen hurjia kaareita. Huh. Kyllä sitä vielä näin aikuisenakin joskun innostuu johonkin tuollaiseen härveliin kiipeämään kyytiin, harvemmin tosin. Eikä tarvita kuin yksi ajelu niin on sisäkalut sekaisin ja tuntuu että tissit tulee selästä ulos :) Mutta onhan se edelleen hauskaa ja ihana fiilis sitä ei voi kieltää.

Lapsena tuota vuoristorataa pääsi kokeilemaan vain huvipuistoissa. Elämä oli niin ihanan yksiselitteistä ja helppoa, ainakin suurimman osan ajasta. Sen myötä kun huvipuistovisiitit ovat harventuneet, tuntuu että elämän vuoristorata on tullut korvaamaan aiemmat hurvittelut. Life is a rollercoaster, ja välillä se on uskomatonta mitä kyytiä se vaunu viekin mennessään. Olen aina ollut tunne-eläjä, toisin sanoen, kaikki voimakkaat tunteet ja ajatukset tulevat omalla kohdallani ehkä jopa vielä normaalia voimakkaampana. On se sitten iloa tai surua, onnea tai onnettomuutta, aina se tunne iskee vasten kasvoja, ja täysillä.

Vuoristorata-ajelu kestää vain muutamia minuutteja, ja sen jälkeen se on ohi, ainakin siltä erää. Elämän vuoristoradassa ne ajelut vaan eivät yleensä valitettavasti ole niin nopeasti ohi vaikka välillä toivoisi.

Kuvailempa omia kokemuksiani ja tuntemuksiani vuoristoradasta: Ensin odotetaan, jonotetaan ja jännitetään, ehkä joskus jopa harkitaan tarkkaan mihin sitä ollaan ryhtymässä. Sitten kun siihen vaunuun istuu niin tuntuu että nyt se on menoa eikä paluuta enää ole, saattaa alkaa vähän kipristelemään vatsanpohjassa, mutta sillai hyvällä tavalla, hiivitään ylöspäin odotukset korkealla. Ja sitten lasketaan huuurrrrrjaa vauhtia alas. Välillä ollaan pääalaspäin, niin sekaisin että tuskin nimeänsä muistaa. Sitten taas ehkä ylös, ja sitten silmät kiinni alas, kun ei uskalla itsekään katsoa mihin on menossa. Hurjia kaarteita jotka tuntuvat sisäkaluissa asti. Ja sitten kun ne jarrut vihdoin kirskuvat, on tukka pystyssä, ihan pihalla ja pää aivan tyhjä ajatuksista.

Samalla tavalla toimiin elämän vuoristorata, ainakin omalla kohdallani. Jopa aivan parin päivän sisällä voi päässäni myllertää niin että kaikki vuoristoradan vaiheet on käyty läpi. Ylämäkeä mentäessä sitä oikeasti uskoo että kyllä kaikki tästä hyväksi muuttu, alamäkeä laskiessa sukelletaan pohjalle ja vauhdilla. Välillä laittaa silmät kiinni kun ei enää itsekään uskalla kuunnella ajatuksiaan. Kieppejä heittäessä sitä oikeasti jo luulee olevansa hulluuden partaalla epäillen omaa mielenterveyttään, ja sitten taas lähdetään nousuun kohti parempaa. Koko rumban ollessa ohi, tukka todellakin on pystyssä, pää TODELLAKIN aivan tyhjä, mutta yleensä kuitenkin jaloilleen sitä laskeutuu, niin kuin vuoristoradassa konsanaan.

Huvipuistoissa sitä voi itse valita koska ja mihin junaan hyppää, ja ihanteellista olisi että elämässä voisi tehdä samat valinnat. Valiettava tosiasia kuitenkin on, että huomaat yhtäkkiä seisovasi jonossa seuraavana vuorossa, eikä paluuta enää ole. Huvipuistossa ihmiset yleensä tulevat ulos vuoristoradasta makeasti hymyillen ja onnensa kukkuloilla. Mutta onhan niitäkin jotka juoksevat lähimmän puskan luokse ja oksentavat. Omista henkilökohtaisista vuoristoradoista on toistaiseksi ainakin tultu ulos hymy huulilla, joskus ehkä sen ökäreissun tai timeoutin jälkeen, mutta aina kuitenkin loppujen lopuksi hyvillä mielin. Ja jos ei sitä aina jaksa hymyillä heti riden jälkeen, tietää ainakin eläneensä, kokeneensa ja tunteneensa. Eiköhän se hymy tästä eteenpäinkin jossain vaiheessa taas palaa kuvioihin!