Jäätäviä katseita ja hiljaista hyväksymättömyyttä...

Oops I did it again... Eli rikoin normaaleja käyttäytymissääntöjä, toisten mielestä jopa ehkä ylitin rajan. Tekisi niiiiin mieli kirjoittaa, että kun EVVK mitä muut ajattelevat, mutta kuitenkin, kyllähän siihen väkisinkin, jopa minä, vähän reagoin ja alan murehtimaan.

Perheen kanssa reissaamista pidetään ihan sallittuna muotona. Kuten myös tyttöjen reissuilla on normaalia käydä. Voisin jopa kuvitella, että jos joku hyvistä ystävistäni olisi homo, sitäkin katsottaisiin ihan suopeasti, jos ilmoittaisin että on yhteinen reissu tulossa. Tässäpä pieni esimerkkikeskustelu koskien tulevaa lomamatkaani:

- no onkos sinulla lomasuunnitelmia?
- joo, on, tosi kivaa, olen lähdössä reissuun muutaman viikon kuluttua
- ahaa, ihanko perheen kanssa yhdessä?
- ei, tänä kesänä dilkattiin reissaaminen niin, että molemmat pääsevät lähtemään sellaiseen paikkaan mihin haluaa, eikä tarvitse ottaa lapsia mukaan lentokoneeseen ym. ym.
- jaa että ihan tyttöjenreissu sitten???
- no ei ihan... olen lähdössä reissuun erittäin hyvän ystäväni kanssa.

Ja kerrottuani matkasuunnitelmistani, näen toisten ilmeistä epäuskoa, kiukkua, ihmettelyä, kummastelua, ja sitä jäätävää hiljaisuutta.... Mutta miksi ihmeessä??? Hyvät ystävät eivät kyseenalasita tekemisiäni, mutta sitten sellaiset puoli tutut, jotka eivät ole edes ystävääni tavanneet, katsovat silmät tennispallonkokoisina että mistäs nyt kiikastaa ja voisin veikata että pienessä mielessään jo mässäilevät jonkin sortin juoruilla tai erohuhuilla, ja säälivät miesparkaani joka jää hoitamaan lapsia kotiin kun bad bad mama nostaa kytkintä ja lähtee rilluttelemaan muille maille vierahille.

Minua ei ärsytä se, mitä muut ajattelevat, kaikilla on oikeus mielipiteeseen, vaan minua SUUNNATTOMASTI ärsyttää itseni, joka antaa sen vaikuttaa fiiliksiini. Mutta toisaalta, elämmehän kuitenkin sellaisessa yhteiskunnassa, että toisten asiat ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä kuin omat asiat, joten mitä tässä valittamaan, olisi pitänyt arvata.

Aion esittää tässä ja nyt julkilausuman: puhukoot mitä puhuvat, mutta tästä päivästä lukien en aio antaa sen häiritä, ja todellakin aion nauttia lomastani, ja hyvästä seurasta tuntematta minkään muotoista syyllisyyttä.
Elän elämääni juuri niin kuin parhaaksi näen, teen niitä asioita jotka tekevät minut onnelliseksi. Ja vaikka perhe onkin tietenkin tärkeiden asioiden listan kärjessä, ei se mielestäni tarkoita sitä että mitään asioita ei voisi tehdä yksin tai ystävien kanssa. Ugh, olen puhunut.

Eli juurikin tästä hetkestä lähtien, aion heittää kaiken ylimääräisen muiden aiheuttaman stressin hevon helvettiin ja alkaa nauttimaan lomanodotus tunnelmista!!!!!

Dear food diary...

Dieetit ovat jääneet taas tämän arjen jalkoihin, hupsista vaan... Mutta päivityksenä voinen todeta, että silti syksyllä aloitettu, ja alkuvuodesta tehostettu ruokaremontti on kyllä kaikesta huolimatta tuottanut tulosta! Vielä olisi tosin 3kg tavoitteeseen, pitää varmaan vähän nyt skarppaa ennen kesälomareissua...

Mutta sitten tuo ruokavalio... Low carb. on osittain jatkunut edelleen, siitä on tullutkin elämäntapa, tosin juuri äsken vetäsin makaronia, jauhelihaa, valkoista patonkina ja punkkua. Mutta niin kuin yleisesti ottaen, on ollut jotenkin tosi luonnollinen siirtyminen terveellisempään ruokaan, mikä myöskin tarkoittaa vähemmän hiilareita.

Eli arkeen on tarttunut tässä kuukausien varrella tavaksi täysjyvätuotteet, terveellisempi leipä, ei keksejä tai pullaa, eikä mitään roskaruokaa tai limpparia. Enkä edes valehtele kun sanon etten tosiaankaan kaipaa hamppareita tai ranskiksia, pikemminkin nyt jos niitä joskun maistaa niin yökötysyök!!!

Sellaista tässä olen itse asiassa nyt tänäänkin ruokaa laittaessani pohdiskellut, että mihin sitä oikein vetäisi sen rajan tuon ruokatuotannon ajattelun suhteen? Jotenkin tässä asioihin perehdyttyäni entinen herkkuni, broiler on jäänyt jotenkin vahingossa pois ruokavaliostani, ja syön oikeastaan tosi paljon pelkkää kasvisruokaa. Ja sitten kaikki lähi- ja luomujutut vielä. Mitä kannattaisi ostaa luomuna ja lähinä, ja mihin oikeasti uskoa. Nykyisin kun asioista tiedotetaan koko ajan joka kanavan kautta ja kerrotaan vaaroista ja uusista tutkimuksista ja siitä miten mikäkin on vaarallista, vaikka samoja aineita on käytetty vuosikymmeniä. Pistää vähän pään pyörälle...

No mutta tosiasia on, että mikäli minulla itselläni on hyvä fiilis, ruokatottumukseni eivät sovi eettisiä arvojani vastaan, ja painokin vielä tippuu, niin ehkä olen sitten ihan oikealla tiellä, mitä sitä ottamaan turhaa stressiä. Ja jos on jotain, mistä en halua luopua (kuten suklaa ja viini...) niin sitten en luovu! Piste. ;)

Tällaista ruokarintamalta tällä erää... Bon apetit kaikille, nauttikaa ruoasta, ja ennen kaikkea AIDOSTA ja terveellisestä ruoasta!

ex-invalidin tuntemuksia

Nyt tarvii varmaan lopettaa pysäköiminen inva-paikalle... Olen tullut omasta mielsestäni syrjityksi, olen tuntenut itseni vajavaiseksi, aliarvostetuksi ja vähikseksi.

Ja kaikki tämä neljän pienen kirjaimen takia: VISA!!!

Nyt kun ongelma on takanapäin, voin taas tuntea kuuluvani joukkoon ja olen saanut toimintakykyni takaisin. Pyydän anteeksi niiltä, jotka loukkaantuvat verratessani itseäni invalidiin, kyse on enemmänkin metaforasta kuin siitä että rinnastaisin tilanteiden vakavuudet. No joo, anyway...

Pieni taustatietoisku. Minulla oli luottis monta vuotta. Sitten kun rakas pankkini, joka siis on maanantaista lähtien EX-pankkini, päätti master-yhteistyön ja siirtyi ainoastaan visaan, ilmoitti minulle että minun on haettava luottokorttia uudelleen. Olin tällöin koti-äitinä ja lopun voittekin sitten arvata. Ei luottokelpoisuutta. Se, että olimme niin onnellisessa asemassa että pystyin jäämään lasten kanssa pidempään kotiin, koituikin siis tässä asiassa kohtalokseni. Sillä, että taloutemme kesti kotona olemiseni, ei ollut merkitystä siihen, että minut olisi laskettu luottokelpoiseksi, mikä olin ollut heidän asiakkaana jo vuosia. Kotiäidin työ ei siis ole arvostettavaa työtä, tässäkään asiassa, kuten ei monessa muussakaan. Ymmärrän toki että järjestelmä ei aina suosi kaikkia, mutta itselle ainakin tuli todella alistettu fiilis. Luottokortteja myönnetään opiskelijoille, työttömille yksinhuoltajille (varma tieto että näin on todella tapahtunut), mutta ei kotiäideille. Kyllä pisti ketuttamaan! Sen olisin ymmärtänyt vielä, että jos olisin ollut ensimmäistä kertaa hakemassa korttia, enkä olisi ollut työelämässä säännöllisesti, mutta en ole ollut ikinä työttömänä, työelämässä kymmenen vuotta ja kaiken lisäksi edellisen luottokorttini hoitanut aina hyvin. Niillä ei ollut merkitystä, koska olin kotiäiti.

Se, että en ole tässä muovikorttien maailmassa ollut täysipainoisena jäsenenä mukana on vaikuttanut siis niin, että en ole pystynyt varaamaan ulkomailta hotellihuoneita. Enkä liioin autoa. En ole pystynyt edes maksamaan kaikissa parkkiautomaateissa! Nettishoppaillessa vaaditaan luottokortin numero. Samoin kuin myös ulkomailla monessa paikassa (tosin ihana korvaava debit-korttini toimi yllättävän hyvin edellisellä reissulla, plussat sille). Tämä moderni yhteiskunta, tai ainakin yksi yritys joka väittää olevansa osa sitä, on siis sitä mieltä että "vaimolla" ei tarvitse olla itsenäistä maksuvälinettä vaan että kyllä se mies sitten hoitaa kaikki matkojenvaraukset ja muut reissussa. Paitsi että kun me ei reissata kimpassa läheskään aina. Eikä tunnu minusta ainakaan miellyttävältä, aikuisena ihmisenä, olla riippuvainen jostain toisesta. Once independent, always independent, that's the way it is.

No nyt kun olen päässyt vuodattamaan kuukausien kiroiluni, voin helpottuneena huokaista ja todeta, että minut lasketaan taas vastuuntuntoiseksi aikuiseksi. Pystyn hoitamaan ITSE omat maksuni, jahuu! Ja vaikka tämä asia ei nyt lähentele tärkeydellään mitenkään maailman rauhaa tai suomen maailmanmestaruutta jääkiekossa, on se minun oman pikku maailmani hyvinvoinnille merkityksellinen ja elämää helpottava tekijä.

On se vaan huvittavaa miten sellainen höyhenenkevyt 4cm x 6cm muovinpala, tai pikemminkin sen puuttuminen voi kasvattaa sellasen tatin otsaan että oksat pois... ;) 

BLOGIN KÄVIJÄTILASTO NÄYTTÄÄ PYÖREITÄ!!!!

Ihanaa, kiitos kaikille jotka matkustavat kanssani! Tänään tuli täyteen 1000 käyntiä mun blogissa! Vaikka joissain blogeissa vieraita käy tuo määrä päivässä, niin mä olen silti aivan yltiö onnellinen noista kaikista tuhannesta, ja tuo on minulle suuren suuri luku!

Huippua!

You made me happy! <3

HBD me!

Viime lauantaina tuli taas yksi vuosi lisää mittariin! Ja miltäs nyt sitten tuntuu? No ihan samalta kuin varmaan viimeiset viisi vuotta ainakin. Ei ole keski-iän kriisiä, ei itsesääliä kertyvistä vuosista eikä surkua katoavasta nuoruudesta, tuo nuoruushan ei ole vuosista kiinni vain siitä miten itse siihen asennoituu! ;)

Silloin kun minä olin pieni, minulla oli joitain ajatuksia siitä, millaista on elää aikuisten maailmassa. Olen turvallisen pikkukaupungin kasvatti, jossa siihen aikaan, 80-90-luvulla kaikki oli niin tavallista ja yksiselitteistä. Siihen aikaan kaverien vanhempien avioero saattoi olla se iso jymyuutinen. Sateenkaariperheistä ei tiedetty mitään. Monikulttuurisuus oli jotain tosi kaukaista ja eksoottista. Huumeet olivat vain marginaalisen ryhmän ongelma jne. jne. Eli tällaisessa kuplassa minä olen kasvanut! Kuitenkin oma kiinnostukseni suurta maailmaa kohtaan on ollut aina, onneksi, niin suuri, että puhkaisin kuplan heti kun siihen tuli mahdollisuus.

Silloin kun minä olin pieni, minulla oli myös joitain ajatuksia siitä, millainen olen sitten kun olen aikuinen. Perhe koostuisi unelmien miehestä, tummasta ja sporttisesta, (ehkä jopa jääkiekkoilija???), joo, OMG minä, mutta näin se oli, ja siis lapsista, kahdesta tai yhdestä. Ajattelin aina, että haluan tulla nuorena äidiksi, mielestäni 23 olisi ollut hyvä ikä siihen. (Ja thank God sitä en sitten kuitenkaan sen ikäisenä tehnyt...). Olin sitä mieltä, että ikinä, en IKINÄ voisi asua maalla, kaupunki on se ainoa oikea paikka asua. Minusta piti tulla liikunnanopettaja, jossain vaiheessa, jossain vaiheessa taas sisustussuunnittelija. Tai muotisuunnittelija. Ja sitten olisin tehnyt loistavan työuran ja saanut arvostusta ja ihailua. Ja ajaisin BMW:llä tietenkin. Meillä olisi kultainennoutaja joka iloisesti heiluttaisi häntäänsä kun onnellinen perhe tulee kotiin.

Toisin kävi, ja hyvä näin! Olen 32-vuotias, 3-vuotiaan pojan ja 1-vuotiaan tytön äiti. Olemme siinä suhteessa suht tavallinen ydinperhe, että mieskin löytyy, onneksi ei jääkiekkoilija kuitenkaan :). Asumme ihan landella. En ole liikunnanopettaja, enkä minään sortin designeri ellei harrastuksia lasketa, eikä työurani ole tähän mennessä ollut mitenkään yleisesti arvostusta herättävää. Enkä edes aja BMW:llä prkl.

Mutta olen onnellinen! Elämä on ollut täynnä ylämäkiä ja alamäkiä, monta asiaa on opittu kantapään kautta, ja monta itkua on itketty matkan varrella ja maailmaa on nähty ja kierrelty ja maailmankuva on avartunut suunnattomasti siitä mitä se oli silloin kun 19 vuotiaana nostin kytkintä ja painelin lukiosta päästyäni ulkomaille. En tunne itseäni vanhaksi, enkä missään tapauksessa keski-ikäiseksi. Olen mielestäni säilyttänyt lapsenmielisyyteni vähän liiankin hyvin, ja minulla on edelleen se palo sisälläni, että haluan nähdä ja kokea uutta, seikkailla ja välillä vähän sekoillakin. Omat asenteeni ja näkemykseni maailman menosta ja elämästä poikkeavat varmasti monen muun näkemyksistä, mutta ne ovatkin minun näkemyksiäni, tässä iässä ei onneksi ole enää tarvetta miellyttää muita vain hyväksynnän vuoksi. Olen siis kaikin puolin tyytyväinen elämääni, perheeseeni, kotiini, työhöni ja siihen, että olen sinut itseni kanssa. Olisi myös ihanaa kirjoitta lause "olen saavuttanut sisäisen rauhan", mutta sitä ei koskaan tule tapahtumaan, sen verran levoton sielu olen...

Tekeehän ne vuodet toki tehtävänsä, ei sitä enää palaudu samalla tavalla kuin 10 vuotta takaperin, ja vatsan seudullakin on omituinen pelastusrengas, jollaista 10 vuotta sitten en olisi koskaan voinut kuvitella omistavani. Mutta kaikella on tarkoituksensa, ja kaikesta oppii. Mitään en kadu, kaikki se, mitä olen kokenut ja elänyt, ovat tehneet minusta sen ihmisen, joka tänään tässä kirjoittaa. Ihanaa kun on päässyt (suurimmaksi osaksi) irti ulkoisista paineista, ja voi suunnata energiaansa itselle tärkeisiin asioihin. Ja vaikka elämä tällä hetkellä onkin lähes sietämättömän kiireistä sirkusta, on ihanaa kun voi kaikesta huolimatta nauttia elämästä, niillä eväillä, mitä kulloinkin on tarjolla.

Pienestä asti vähän erilainen nuori...

Malja ikuiselle nuoruudelle, ja happy birthday me! :D

oon mä aika äijä...

Joo... Sai kyllä hyvät naurut kun luki tuon blogin!

http://irc-galleria.net/user/Henavaanjuujep/blog/15332933-kannattaako-muuttaa-naisen-kanssa-yhteen.

Tuollaisiako me naiset todella olemme? Pitäisikö nyt tuon artikellissakin kuulutetun tasa-arvon nimissä repäistä saman lainen pätkä toisesta näkökulmasta?

Nyt pitää kyllä olla erilainen nuori tässäkin asiassa, ei mahda mitään! Täten kieltäydyn siis allekirjoittamasta tekstiä. Ja täten tunnustan myös, että olen kuitenkin kirjoittajan kanssa valitettavan monesta asiasta samaa mieltä (Paitsi että pidän tuoksukynttilöistä)... Kyllä nuo akat sitten aina jaksaa... ;)

En taida olla ihan edustusvaimoainesta. Olen jo alkumetreillä ilmoittanut, että yhtään paitaa en silitä. Ja en tunne oloani kotoisaksi pariskuntaillallisilla. Ja mitä miehen ystäviin sitten tulee, he ovat myös minunkin hyviä ystäviäni! Meillä syödään olkkarissa, ja MINÄ olen meistä se, jota joutuu kehottamaan olemaan käyttämättä tietokonetta makuuhuoneessa jne. Meillä ei asuta kuin jossain vitun sisustusohjelmassa, toki tv:seen mekin kohta voisimme päästä, suomen kaamein kämppä-sarjaan (ainakin J:n mielestä), kiitos kahden pikku täystuhon jotka sotkevat ja rikkovat minkä ehtivät. Ja tästä johdannaisena, no thanks myös siis kaikille ihanille kivoille pikkuriikkisille lutusille posliinikissoille, jo ihan lastenkin takia.

Meillä ei turhia stressailla, ja (valitettavasti) pullakaan ei yleensä tuoksu kun kaverit tulevat käymään. Minä en föönaa enkä kiharra, ja meillä kahvi juodaan kunnon mukeista.

Eli tästä johtopäätöksenä voisin todeta sen minkä oikeastaan olen aina tiennytkin: olen yksi pojista. Paitsi sitten ne ihanat kipot ja kupot.... Niitä on vaan ihan pakko olla. Ja sitten romanttiset komediat. Puhumattakaan kynttilöistä, ja vielä tuoksusellaisista! :D