music mystery....

Joskus se vaan kolahtaa... Tällä kertaa biisi kolahti suoraan sydämeeni autossa, matkalla töistä kotiin. Ei ollut hajuakaan esittäjästä (niin kuin mulla ei yleensäkään ole) eikä myöskään kappaleen nimeä. Mutta se oli pakko löytää. Illalla alkoi hurja ajojahti ;) Sain onneksi pari ystävääni matkalleni täysin utopistiseen hankkeeseen, etsimään nimeä ja esittäjää kappaleelle josta ainoa mitä muistin on pari sanaa kertsistä, ja niistäkään en ollut varma. Eilen ei etsintä vielä tuottanut tulosta, vaikka selasin Billboardin top 100 läpi ja kuunnellen kaikki potentiaaliset vaihtikset. Siinä meni se ilta, ja osa yötäkin, hupsis, mutta kun jotain haluaa oikein kovasti, ei malta millään lopettaa, pätee muuten itseeni yleisestikin elämässä. Ja kun kärsivällisyys on 0, se biisihän olis tarvinnut olla kuunneltavissa hetinytsamantien, no matter what.


Nooooh... Jouduin kuitenkin menemään pettyneenä nukkumaan, mutta tänään kuulin sen uudelleen, olin taasen autossa, mutta rakas ystäväni oli sen myös bongannut kertomani perusteella ja sattui istumaan radion vieressä kun soitin hädissäni, että nyt se taas tulee!!!!!!


So, ladies and gentlemen, may I play for you...

Rakkaudesta musiikkiin....

Life is a rollercoaster, just gotta ride it.......

Vuoristorataa vuoristorataa... Nuorempana rakastin vuoristoratoja, sitä vauhtia ja jännitystä, ikinä en kuitenkaan pelännyt. Mitä hurjempi laite sen parempi. Pää alaspäin, lujaa vauhtia alamäkeä, pari kieppiä ja sen jälkeen hurjia kaareita. Huh. Kyllä sitä vielä näin aikuisenakin joskun innostuu johonkin tuollaiseen härveliin kiipeämään kyytiin, harvemmin tosin. Eikä tarvita kuin yksi ajelu niin on sisäkalut sekaisin ja tuntuu että tissit tulee selästä ulos :) Mutta onhan se edelleen hauskaa ja ihana fiilis sitä ei voi kieltää.

Lapsena tuota vuoristorataa pääsi kokeilemaan vain huvipuistoissa. Elämä oli niin ihanan yksiselitteistä ja helppoa, ainakin suurimman osan ajasta. Sen myötä kun huvipuistovisiitit ovat harventuneet, tuntuu että elämän vuoristorata on tullut korvaamaan aiemmat hurvittelut. Life is a rollercoaster, ja välillä se on uskomatonta mitä kyytiä se vaunu viekin mennessään. Olen aina ollut tunne-eläjä, toisin sanoen, kaikki voimakkaat tunteet ja ajatukset tulevat omalla kohdallani ehkä jopa vielä normaalia voimakkaampana. On se sitten iloa tai surua, onnea tai onnettomuutta, aina se tunne iskee vasten kasvoja, ja täysillä.

Vuoristorata-ajelu kestää vain muutamia minuutteja, ja sen jälkeen se on ohi, ainakin siltä erää. Elämän vuoristoradassa ne ajelut vaan eivät yleensä valitettavasti ole niin nopeasti ohi vaikka välillä toivoisi.

Kuvailempa omia kokemuksiani ja tuntemuksiani vuoristoradasta: Ensin odotetaan, jonotetaan ja jännitetään, ehkä joskus jopa harkitaan tarkkaan mihin sitä ollaan ryhtymässä. Sitten kun siihen vaunuun istuu niin tuntuu että nyt se on menoa eikä paluuta enää ole, saattaa alkaa vähän kipristelemään vatsanpohjassa, mutta sillai hyvällä tavalla, hiivitään ylöspäin odotukset korkealla. Ja sitten lasketaan huuurrrrrjaa vauhtia alas. Välillä ollaan pääalaspäin, niin sekaisin että tuskin nimeänsä muistaa. Sitten taas ehkä ylös, ja sitten silmät kiinni alas, kun ei uskalla itsekään katsoa mihin on menossa. Hurjia kaarteita jotka tuntuvat sisäkaluissa asti. Ja sitten kun ne jarrut vihdoin kirskuvat, on tukka pystyssä, ihan pihalla ja pää aivan tyhjä ajatuksista.

Samalla tavalla toimiin elämän vuoristorata, ainakin omalla kohdallani. Jopa aivan parin päivän sisällä voi päässäni myllertää niin että kaikki vuoristoradan vaiheet on käyty läpi. Ylämäkeä mentäessä sitä oikeasti uskoo että kyllä kaikki tästä hyväksi muuttu, alamäkeä laskiessa sukelletaan pohjalle ja vauhdilla. Välillä laittaa silmät kiinni kun ei enää itsekään uskalla kuunnella ajatuksiaan. Kieppejä heittäessä sitä oikeasti jo luulee olevansa hulluuden partaalla epäillen omaa mielenterveyttään, ja sitten taas lähdetään nousuun kohti parempaa. Koko rumban ollessa ohi, tukka todellakin on pystyssä, pää TODELLAKIN aivan tyhjä, mutta yleensä kuitenkin jaloilleen sitä laskeutuu, niin kuin vuoristoradassa konsanaan.

Huvipuistoissa sitä voi itse valita koska ja mihin junaan hyppää, ja ihanteellista olisi että elämässä voisi tehdä samat valinnat. Valiettava tosiasia kuitenkin on, että huomaat yhtäkkiä seisovasi jonossa seuraavana vuorossa, eikä paluuta enää ole. Huvipuistossa ihmiset yleensä tulevat ulos vuoristoradasta makeasti hymyillen ja onnensa kukkuloilla. Mutta onhan niitäkin jotka juoksevat lähimmän puskan luokse ja oksentavat. Omista henkilökohtaisista vuoristoradoista on toistaiseksi ainakin tultu ulos hymy huulilla, joskus ehkä sen ökäreissun tai timeoutin jälkeen, mutta aina kuitenkin loppujen lopuksi hyvillä mielin. Ja jos ei sitä aina jaksa hymyillä heti riden jälkeen, tietää ainakin eläneensä, kokeneensa ja tunteneensa. Eiköhän se hymy tästä eteenpäinkin jossain vaiheessa taas palaa kuvioihin!

Hyvänyön musiikkia....

Hello, my name is kattila. Hoyrykattila...

Wikipedia:

"Höyrykattiloita on rakennettu höyrykoneisiin 1700-luvulta alkaen. Höyrykattilalla on ollut tekniikan kehittymiseen ratkaiseva vaikutus monella tapaa. Höyrykoneen osana se mahdollisti teollisen kehityksen. Toisaalta se hyvin suurena turvallisuusriskinä pakotti kehittämään valmistus- ja suunnittelumenetelmiä. Kun veden olomuoto muuttuu höyryksi, se vaatii ilmanpaineessa ja 100°C lämpöisenä noin 1600 kertaisen tilavuuden ja muodostaa silloin suuren paineen suljetussa astiassa. 1800-luvulla höyrykoneiden tehoa pyrittiin jatkuvasti parantamaan, mikä oli mahdollista nostamalla höyrynpainetta. Tämä taas johti toistuviin höyrykattiloiden räjähdyksiin."

Ja minulla on olo kuin höyrykattilalla. Kattilaa on pikku hiljaa lämitetty, lisätty painetta. (Ja btw, tätä kun aloin kirjoittaa niin kuvaus sopisi tietenkin sopivassa tilaneessa kuvaamaan jotain vähän eroottisempaakin asiaa, mutta nyt en puhu siitä ;) ) Niin, siis höyrykattila. 

Omassa kuvainnollisessa höyrykattilassani vetenä toimii ajatukset ja veden lämmittäjänä ympäristö. Ympäristön vaikutuksesta vesi alkaa lämmetä, lähteä liikkeelle. Sitten höyrystyessään ne laajenevat. Ja kun niitä on tarpeeksi  laajennettu, kuuluu POKS!!! Tarpeeksi kun on saatu painetta aikaiseksi, kaikki ajatukset eivät vain yksin kertaisesti mahdu päähäni, ja tapahtuu räjähdysonnettomuus.

Valitettavasti tämä höyrykattila on niin vanhanaikainen, että turvallisuuskehitys ei ole vielä ihan huipussaan, tuskin koskaan tulee olemaan. Joten, taasen kävi niin että kattila sanoi piu pau poks ja nyt sitä sitten taas kerätään palasia kasaan, harmi että tällä kertaa palaset lensi aika helvetin pitkälle säteelle, joten ottaa aikansa... Onneksi tämän kattilan tehoa ei tarvitse yhtään yrittää enää parantaa, toimii jo vähän vallankin kierroksilla aina toisinaan, joten toivottavasti vältymme toistuvilta räjähdyksiltä ;)

Aloin tässä kirjoittaessani miettimään, mikä olisi parempi teknologia, vähän edistyneempi ehkä? Teflon? Kova pinnasta, ei päästä mitään läpi eikä vaurioitu.. Teräskattila? Vähän voi tulla lommoja mutta kestää silti, säässä kun säässä... Ei... Vaikkei se aina ole niin kivaa olla höyrykattila, niin ainakin sitä tietää että on ajatuksia ja tuo ne esiin, joskus vähän vahingossa mutta kuitenkin.

Etanaposti ilahduttaa

Sain tänään taas kirjeen... Enkä ilahtunut pelkästään sen takia, että posti ei tuonut laskuja. Kirje tuli plan-kummilapseltani Nigeriasta!
 Muistan kuinka lapsena sitä odotti kärsimättömänä postia jos tiesi että sieltä pitäisi jotain posteljoonin tuoda. Luukku kun loksahti niin olin viivana ovella! Ja sitten siinä teini-iän kynnyksellä, kun sai vaikkapa ihanan käsinkirjoitetun rakkauskirjeen, vitsi että se sai onnelliseksi <3. Ennen sosiaalisen median aikaa, tai aikaa ennen internetiä, käytiin ihan konkreettista kirjeenvaihtoa, itsellänikin oli muutamia kirjekavereita ympäri maailmaa. Tuntuu että tuosta ajasta olisi ikuisuus, enkä nyt ihan niin vanha edes ole vielä. 
Onhan tässä nykyajassa omat etunsa, viestit saa nopeasti perille, kanavia on monia mistä valita, käyttääkö mailia vai FB:a vai kenties nykyisin jo vähän vanhahtavaa tekstiviestiä, laskut tulee nettipostiin ja uutiset luetaan netistä sanomalehden sijaan. Ja onhan se maailma avartunut kehityksen myötä, ja asioiden hoitaminen huomattavasti helpottunut.
Hypätäänpä hieman taas taaksepäin, tuohon Souradjin kirjeeseen. Vähän tulee sellainen sama ihana kutkutus kun löytää kirjeen keittiön pöydältä. Mitähän siellä lukee? Pakko heti avata! Ja samalla tulee tosi hyvä fiilis, joku on ajatellut minua ja kirjoittaa juuri minulle! Ja vaikka voisi ajatella, että kehitysmaiden kummitoiminta on tavallaan vain sitä, että autamme heitä, niin mielestäni se on kyllä täysin molemmin suuntaista. Ihanaa saada noita pieniä kirjeitä, jotka ovat usein hyvin virallisia ja lyhytsanaisia, mutta niistä huomaa että niiden kirjoittaminen on kirjoittajalleen suuri asia, niin kuin se on itsellenikin sinnepäin kirjoittaessani. Silti kirjettä lukiessa aina sydäntä lämmittää, ihanaa kun heillä on kaikki hyvin ja he ovat ilahtuneet minulta saamastaan postista. 

Kirjettä kirjoittaessa sitä luultavasti myös pohtii sanojaan hieman tarkemmin kuin chattaillessa tai mailia kirjoittaessaan, nettiin on niin paljon helpompi heittää kommentteja. Jotenkin tuntuu myös, että aito kirje on paljon henkilökohtaisempi kuin sähköinen versio, näkyyhän siinä kirjoittajan kädenjälki, ollaan tavallaan kosketuksissa samojen asioiden kanssa. Ja kaiken tämän sähköisen viestinnän keskellä, mikä olisikaan ihanampaa, kuin löytää joku päivä postilaatikostaan, vaikkapa ihan oikea rakkauskirje, oih! Niiiiin romanttista ja suloista... Kirjoitettu suoraan ihmiseltä toiselle saman paperin kulkiessa kirjoittajansa käsistä joskus pitkiäkin matkoja vastaanottajansa käsiin. Sitten kun sen on lukenut ainakin sata kertaa se taitellaan siististi ja laitetaan johonkin salaiseen paikkaan mistä sen voi sitten aina ottaa esille ja lukea uudelleen ainakin toiset sata kertaa. Tätä kirjoittaessani taisin juuri tehdä aikamatkan sinne jonnekin 20 vuoden taakse... Rakkaita muistoja! Mutta mikään ei kiellä ottamasta vanhoja keinoja käyttöön tarvittaessa, häivähdys historiaa keskellä kiireistä nykypäivää

Paulo Coelho: Sometimes it’s what you don’t say that counts

Mutta mitä jos aina sanookin kaiken??? Olen aina ollut sitä mieltä että asioista pitää puhua, pitää sanoa suoraan kiertelemättä ja kaartelematta. Mutta...

...Toinen varsin kulunut sananparsi on se, sanoo ennen kuin ajattelee eikä ajattele mitä sanoo ja minä valitettavan useasti toteutan tätä. 

Olisiko joskus kuitenkin parempi jättää jotain kertomatta? Hmm... Itselleni vieras ajatus, totuuden torvi kun olen, mutta ehkä sitä joskus saisi pienemmän morkkiksen jos vähän enemmän miettisi mitä suustaan ulos päästää. Olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa. Suorat sanat ja that's it. Tietenkin, tuohon Coelhon lainaukseen viitaten, onhan sitä paljon muutakin, mistä voi ihmistä lukea, ei sitä aina tarvitsekaan ääneen kuulla.

Omasta mielestäni silmät ovat ne, jotka kertovat eniten. Toisen katseesta pystyy tulkitsemaan  paljon. Ei ehkä konkreettisesti jotain asiaa, mutta tunteet, mielialan, ilon tai surun, pettymyksen ja onnellisuuden, ja ajatukset, se näkyy silmistä. Ja jos ei näy, on minulla siitäkin teoria. Jos ei katsota silmiin, tai jos katse harhailee tai on muuten vaan tyhjä, on asiakin silloin varsin vähäpätöinen tai muuten yleisö täysin väärä. Silmät, prosentuaalisesti hyvinkin pieni osa kehoamme, saavat parhaimmillaan kaikessa intensiivisyydessään kaiken muun häviämään.

Ja onhan sitä muutakin miten ihmiset ilmaisevat itseään; käytös, eleet, ilmeet, jopa hengitys tai lihasjännitys kertoo jotain sen hetkisestä tilastamme. Mutta en usko että Coelho puhui tästä... Luulen, että hän tarkoittaa juuri sitä, että mitä voisimme sanoa mutta emme sano. Ja taasen palataan alku lauseisiin, eli pitäisikö sitä sitten joskus yrittää olla sanomatta jotain. Miksei kukaan koskaan sano mulle että SHUT THE FUCK UP! ;) kyllähän minäkin osaan joskus edes olla hiljaa. Osaan, toivottavasti, ilmaista esim. kiitollisuuteni, paheksuntani, hyväksyntäni tai vaikka empatiani vain olemalla läsnä. Joskus on varmasti parempi antaa asioiden olla, jättää ne sanat sanomatta.

Anyway, puheet elekielestä sikseen, tosiasia kuitenkin taitaa olla se, että enhän minä saa oltua hiljaa... Välillä, vaikka sitä kuinka yrittää niin ne sanat vain pompsahtavat suusta tai asiat saavat lumivyöry-efektin, ja kohta huomaan puhuneeni taas suuni puhtaaksi. Ja vaikka siitä morkkista ja häpeää monesti koituukin, pitäisi mun ehkä ottaa se jonkin näköisenä itsehoito-keinona. Ei jää turhaan asiat vaivaamaan ja aiheuttamaan mitään mielenmyllerryksiä sen enempää. Tapanani kun on tehdä kärpäsestä härkänen, eli se asioiden omassa päässä pyörittely ei oikein sovi minulle. Eli, sanoo Coelho mitä sanoo, ja aivan varmasti on jopa oikeassa, ei tätä suuta taideta kuitenkaan saada tukittua, muuta kuin jesarilla ;)