weird, weirder, weirdest

en tiedä oikeinkirjoituksesta, mutta sisältö tuli varmasti selväksi kuitenkin. Jokaisessa meissä asuu pieni kummajainen! Tai ainakin luulen näin... Mikä saa aikaan sen ihmismielessä, tai -kehossa, että jotkut varsin kummalliset asiat aiheuttavat reaktioita, ovat ne sitten positiivisia tai negatiisivia. Itselläni on tällaisia ällötys yökötysasioita muutamia, ja tiedän että muillakin on. Ystäväni saa ällötyskohtauksen kun on puhe navasta! Terkkuja napaloverille! ;) Oikeastaan on aika huvittavaa niitä vertailla, jokaisella meillä on omansa. Ja niillä tuskin on mitään yhteyttä lapsuuteen mistä monet asiat ovatkin saaneet alkunsa. Jos jollain on tutkimustietoa tästä asiasta, tai siihen liittyvää aineistoa, olisin enemmän kuin kiinnostunut lukemaan! Ja tietenkin päästä kuulemaan ja naureskelemaan teidän äklötyksillenne! Tai sitten on sellaisia omia juttuja, joita kukaan ei ymmärrä varmastikaan miksi jokin asia vaan on niin... Mutta ihanaa että me kaikki olemme erilaisia ja yksilöitä omine omituisuuksineen! Muutenhan tämä mesta olisi varsin tylsä paikka! Minun äklötys number 1. RÄKÄ! Se saa minussa aikaan ihan fyysisen kuvotuksen, ja pyrinkin näin ollen monesti kävellessäni välttämään räkään astumista. YÖK. Ällöttävää. Äklötys number 2. Kun piirtää mustekynällä paperiin niin että on unohtanut laittaa siihen terän. GGGRRRRRR! Menee ihan kylmänväreet kun ajattelenkin, niin inhottavaa se minulle on. Ja onhan niitä varmasti muitakin jos oikein alkaisi miettimään. Sitten on näitä kummallisuuksia, joita en pysty selittämään. - Kaikilla astioillani (joita ei muuten ole ihan kovin vähän...) on oma paikka, ja on erityisen tärkeää että ne ovat omilla paikoillaan. Jos joku muu esim. tyhjentää astianpesukoneen, niin käyn varmasti siirtämässä astiat omille paikoilleen. - Lasken tavaraoita ja asioita, vaikka sillä ei olisi mitään merkitystä. Kesällä keräsin pihasta käpyjä, ja totesin että yhteen ämpäriin mahtuu 500 käpyä, ihan vain näin esimerkiksi. - Kun kuivaa itseään pyyhkeeseen, kasvot pitää kuivata aina siihen kohtaan, mistä pyyhe roikkuu naulakossa. Eikä tällekään ole minkään näköistä järkevää selitystä, mutta näin se vain pitää tehdä. Että tällattis täällä tänään. Omituisten otusten kerho. Mutta onhan minun elämäni ainakin ihanan värikästä, ei tule tylsää, heh. Mistä nämä valmistusvirheet mahtavat syntyä? Ja todellakin, olisi niin ihanaa kuulla muidenkin omituisuuksia, share please! :) Ai kun on niin ihanaa olla niin mahdottoman epätäydellinen, juuri sellainen kuin on kaikkine kummallisuuksineen!

Dear food diary

Ihan fiiliksissä!!!!!!!! Kyllä maalla on sitten mukavaa! Kävin tänään työni puolesta tutustumassa Labbygårdin luomutilaan Isnäsissä. Voi että, sellaisen kuvan ruokatuotannosta haluaisin lapsillenikin antaa, sinne mennään varmasti kesällä koko perheen voimin! Toivon, että voin omille lapsilleni opettaa tätä luontaista ravintoketjua siinä määrin, että he tietävät mistä heidän ruokansa on peräisin, tai että mitä ylipäätään syövät. Ei se jauhelihakaan aina ole ollut sellaisia kiemuraisia pötköjä paketissa, vaan se on joskus ollut ihan elävä eläin jne. jne.

Labbyssä tuotetaan tarkoin määriteltyä luomua, sekä viljaa, kasviksia että lihaa. Ja vaikka olenkin asiaa pähkäillyt jo pidempään, ajaessani tilalta pois päin päätin, että tässä perheessä tullaan jatkossa syömään entistä enemmän luomu- ja lähiruokaa. Se jos joku on sitä aitoa ruokaa. Siellä ne lehmät söivät onnellisena ulkona ruokaansa, ei ahtaita pilttuita tai tunkkaista lannanhajua. Puodista sain tilaamani tuotteet, kasvikset, jauhelihan ja kananmunat, ihanissa paperipusseissa ilman turhaa pakkausmateriaalia. Miksi oi miksi tästä kaupankäynnin muodosta on luovuttu niin suurelta osin? Noh, onneksi se on nyt palaamassa, ja ihan jopa villityksen muodossa, siis tämä lähiruoka. Mutta oikeasti, kun asiaa ajattelee, niin kerrankin joku järkevä trendi, mikä toivottavasti on myös kestävämpi kuin useammat muut lifestyle-trendit.

Harmikseni tosin tarvii samaan hengenvetoon todeta, että on kuitenkin vähän turhan absurdia ajatella, että tämän perheen ruokkisi täysin luomu- ja lähiruoalla, joo ei näillä tuloilla. On se kurjaa kun tässäkin asiassa kuitenkin, ainakin jonkin verran raha ratkaisee. Tuntuu toisaalta vähän nurinkuriselta, että ruoka, jonka itse hakee suoraan tilalta, maksaa paaaaljon enemmän kuin vastaava tuote tuotuna ulkomailta jossain supermarketissa. Mutta on se kyllä sen arvoista, eli tämä on yksi niistä asioista missä en halua säästää, säästän sitten mielummin vaikka jossain muussa sen verran, että voin hyvillä mielin tehdä ekologisempia valintoja ruokaostoksillani.

Eli tämä meidä ekologinen jalanjälkemme... Ei pelkästään se, että ruoka maistuu paremmalta, saa minut hyvälle tuulelle, vaan myös se, että tunnen oikeasti valinnoillani vaikuttavani johonkin suurempaan. Joku saattaa tässä vaiheessa ajatella, että hei, eihän se nyt yhden ihmisen valinnat mitään paranna, mutta onhan sekin jo alku.

Mitä te ruoaltanne haluatte? Minä haluaisin, täydellisessä maailmassa, että ruoka, jota syön, on tuotettu luonnonmukaisesti, ilman mitään ylimääräisiä kemikaaleja, lisä- tai säilöntäaineita. Haluaisin, että liha, jota syön tulee eläimistä, joiden tiedän eläneen onnellisen elämän hyvissä ja kullekin lajille luontaisissa olosuhteissa. Ja maussakin on tosiaan eroja! Kyllä se aito ruoka maistuu monin verroin paremmalta kuin liian pitkälle jalostettu. Mutta jokaisellahan meistä on vapaus valita mitä sieltä kaupasta ostaa, ja sitä kautta vaikuttaa siihen, mitä siellä myydään. Tämä onkin siis vain oma näkemykseni siitä, mikä olisi paras vaihtoehto, ja kompromissejahan sitä täytyy tehdä joka tapauksessa, no matter what.

Mutta sanonpa vain, että kyllä siitä saa sellaiset kicksit, kun tuollaisissa paikoissa käy, että saa varmasti omille jo olemassa oleville käsityksilleen asioista, miten niiden tulisi olla, niin lisää vahvistusta. Ja vaikka ulkona oli hirveä keli, lunta pyrytti ja tuuli tuiversi, niin auton sisällä paistoi koko matkan aurinko! :)

http://www.labby.fi/

Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa???

Ei voi ymmärtää... Taaskaan... Nyt kun on muutama päivä kohuttu tästä Älä alistu- kampanjasta, niin oli pakko käydä ihan heidän omilla nettisivuilla tutustumassa aiheeseen etten nyt tee vääriä johtopäätöksiä lööppien avulla. Mutta tottahan se näytti olevan!

Mikäli ette ole asiaan perehtyneet, sen voi tehdä tästä linkistä:

www.nuotta.com/kampanja

Muutamia otteita...

" Kohukampanjassa rukoillaan homoista heteroita"

"Kampanjan mukaan homo- ja biseksuaalisuudesta voi parantua kristinuskon avulla"

"Jos joku murhaaja pystyy tekemään parannuksen, miksei joku homokin"

Otin nyt nuo ehkä kaiken räikeimmät "väitteet" mutta olen tutustunut koko materiaalin ja ei voi muuta kun sanoa huh huh. Yhtään en ihmettele tätä kirkosta eroamis-aaltoa taas tuollaisen vedon jälkeen, vaikkakin kirkko ei ole tuon kampanjan takana, mutta se ajatusmaailma, ja yleisajatus siitä että miten kristillisten ihmisten "kuuluisi" ajatella. Jotenkin myös säälin niitä ihmisiä, jotka, tämä on siis täysin oma mielipiteeni, on aivopesty, isketty heikolla hetkellä, ja saatu "parannettua" mielestäni ei niin sallittavin menetelmin. Oletteko muuten koskaan ajatelleet, että kuinka usein ne ovatkin juuri esim. muurosikäisiä nuoria, tai vaikkapa alkoholisoituneita ihmisraunioita, jotka kokevat herätyksen? Ihmisiin vedotaan juuri niinä hetkinä, kun he ovat haavoittuvimmillaan ja kaipaavat opastusta elämässään. Itselläni on tällainen kokemus juuri rippileiriltä, eli kuinka olosuhteet voivat vaikuttaa äärimmäisen rajusti itseään etsivään nuoreen. Itse kuulun kirkkoon, erosin vuosia sitten mutta liityin uudelleen kun ensimmäinen lapsemme syntyi, koska jotenkin tunsin, että kirkkoon kuuluminen tuo niitä tiettyjä perinteitä ja arvoja mitä haluan lapsilleni antaa. Olen myös nuorena osallistunut paljon erilaisiin seurakunnan järjestämiin toimintoihin, joten voin luvata, että en puhu asiasta josta en tiedä mitään.

Kuitenkin kun asiaa pohdin, on niin monta asiaa miksi minun EI pitäisi kuulua kirkkoon, on niin monta asiaa, joista olen eri mieltä ja mitä en hyväksy. Ja paljon sellaisia asioita kirkon toiminnassa, jotka mielestäni eivät vaan yksinkertaisesti ole oikein. Jumala on jees mutta kirkko on perseestä.

En enää omassa mielessäni pysty yhdistämään uskontoa ja kirkkoa. Käsitän uskonnolla sen, että mihin uskoo ja miten määrittelee oikean ja väärän, mikä on käsitys erilaisista asioista, esim. kuoleman jälkeisestä elämästä tai maailman synnystä. Ja sitten on tämä kirkko. Kirkko, jonka arvot ovat muokanneet varmasti meidän monen lapsuutta ja myös nykyistä arvomaailmaa. Kirkko, ja nämä "ääriryhmät" vetoavat raamattuun, mitä siellä sanotaan. No ne kirjoitukset on kirjoitettu tuhansia vuosia sitten, ja maailma muuttuu ja kehittyy, vaikka raamattua ei kukaan olekaan updatannut. Esimerkiksi tämä asia ei seksiä ennen avioliittoa. (Miksi? Ostaako kukaan muutenkaan sikaa säkissä, häh?) mutta siis asiaan, elikkäs, siihen aikoihin kun raamattua kirjoitettiin, mentiin naimisiin siinä 12-13 vuotiaana. Tuskin kenellekään silloin tuli seksi edes mieleen ennen avioliittoa. Pitäisiköhän meidän muuten alkaa nyt miettimään, että mites on tuon pedofilian laita niihin aikoihin, aijai pojat, sakkolihaa... Mutta minä en tuomitse, se on ollut sitä aikaa ja silloin ihan normaalia, joten miksei voida ajatella että nyt eletään tätä aikaa ja se miten ihmiset nyt käyttäytyvät ja tuntevat, on ihan normaalia! Ja sitten kun matkataan vuosisatoja eteenpäin, tulevat vastaan nämä ristiretket? Mikäs oli niiden eettisyyden laita, tai mitkä olivatkaan arvot niillä reissuilla? Mutta eipäs murehdita kuitenkaan menneitä, vaan keskitytään elämään tätä päivää...

Eli mikä saa toiset ihmisryhmät ajattelemaan tällä tavoin? Mikä on se pakottava voima, joka ei salli suvaitsevuutta, ihmiskunnan kehitystä, maailman muuttumista jne. jne. Eikä kirkko ole tässä leikissä ainoa osallistuja, onhan niitä myös poliittisia ryhmiä, jotka myös ovat tällä jämähtäneellä linjalla.

Jos Jumala kerran on niin hyvä tyyppi, kun väitetään (ja johon minäkin siis uskon, omalla tavallani) niin eiköhän hän olisi koko tämän sirkuksen yläpuolella alentumatta tuollaisiin pohjanoteerauksiin kun mitä hänen "palvelijansa" täällä maanpäällä harjoittavat.

ELI OTETAANPAS NYT NE LAPUT POIS SILMILTÄ JA ALETAAN KATSOMAAN TÄTÄ MAAILMAA VÄHÄN UUSISTA NÄKÖKULMISTA....

over and out.

Hyvä äiti, huono äiti | yle.fi

Juurikin näin! Eli en olekaan ainoa ihminen tällä planeetalla joka on näitä asioita miettinyt, hehee... Olkaamme siis omia itsejämme, ilman paineita äitiydelle asetetuista normeista ja asenteista. Jokainen meistä tallaa tavallaan! Ja vaikka minäkin olen jossain määrin omalla ristiretkelläni tän asian puitteissa, niin jätän kuitenkin osoittamatta sen ottamalla kielilävistystä, sen sijaan kailotan ajatukseni ilmoille, haluttiin ne sitten kuulla tai ei ;) Hyvä äiti, huono äiti yle.fi

EI EI EI!

Miten sitä voikaan ihminen saada ahdistusta mitä ihmeellisemmistä asioista???? Tulin eilen kotiin todeten, että miksi mun aina pitää olla niin helvetin kiltti? Tai noh, enhän mä muuten niin kiltti ole, mutta sellaisten ihmisten kanssa asioidessani, joita en tunne hyvin, niin jotenkin olen tahtomattanikin aina ihan yltiö-yli kohtelias ja minun on ihan ääreis vaikea sanoa EI! Pari esimerkkiä selventääkseni taas mitä tarkoitan: a) eräs ihminen, jolle maksan tietyistä palveluista (kuulostaa tosi tuhmalta, mutta ei ole sitä, eli kyse on ihan siis hieronnasta), niin hän on siis todella innostunut ja kiinnostunut eräistä tuotteista ja myös toimii niiden jälleenmyyjänä. Ja koko häneltä "ostamani ajan", ja vähän kauemminkin, hän kertoo tuotteistaan. Ja mitä minä teen? No minä kiltisti kuuntelen ja olen kiinnostunut! Ja olenhan minä aiheesta kiinnostunut, mutta en ehkä kuitenkaan ihan niiiiiin paljon, enkä osaa sanoa ei. Höh. Ja ihan oma vika taas, voisinhan jotenkin kauniisti ehkä kertoa, että mielummin rentoutuisin, tai keskustelisin jotain muusta, mutta eeeeiiiiiii..... b) murehdin sitä, että olen varmasti tarpeeksi ystävällinen meillä käyvälle siivoojalle! Joo, totta! Johtuneeko siitä, että arvostan todella sitä mitä hän tekee ja että hänen työnsä on minulle ihan järjettömän suuri apu, mutta kun enhän edes näe häntä kun hän käy, niin miksi ihmeessä niin kovasti stressaan sitä että mitä hän ajattelee? Ei voi ymmärtää... Ehkä hyvää siedätyshoitoa tähän ei-sanomiseen on se, että jostain syystä saan nykyisin todella usein puheluita lehtimyyjiltä, ja heille olen jo oppinut sanomaan ei, useimmiten, kerran jopa lyönyt luurit, mutta edelleen tunnen olevani kyllä suht helppo case, en osaa olla tarpeeksi tyly tai epäkohtelias! Mutta onhan sekin vähän kummallista, että nykyään tämä maailma on mennyt siihen, että PITÄÄ omata tämä epäkohteliaisuusgeeni selvitäkseen joistain tilanteista. Vai pitääkö? Jotenkin tuntuu vielä tosi nurinkuriselta kelata tällaisia ajatuksia, koska minä, joka ikinä en jää sanattomaksi, ja olen kaikissa muissa tilanteissa todellakin suorapuheinen, niin sitten stressaan itseäni tällaisella asialla! Missä olen mennyt vikaan? Voisiko joku ystävällisesti opettaa minulle miten olla tarpeeksi töykeä? ;) Anyone? Se on vaan välillä kovin raskasta olla niin kiltti...

Haaveita ja unelmia...

Olen haaveilija, taivaanrannanmaalari, uneksija. Ja on kai kaikilla ihmisillä omat haaveensa, joillain ehkä arkisemmat, toisilla taas täysin absurdit, mutta haaveita yhtä kaikki. Ja unelmia tarvitaan, piristämään joskus niin tasaisen harmaata arkea. Toisille haaveet tai unelmat saattavat tuntua negatiivisina painolasteina, että mitä on kokematta ja tekemättä, mutta itselleni ainakin haaveilu on sellainen ihana oma juttu, saa suunnitella, pohdiskella, yllyttää itseään tekemään jotain mikä testaa omia rajoja. Kuitenkin ilman mitään deadlinea mistä kehittää itselleen turhaa stressiä mikäli jokin asia ei toteudukaan suunnitellussa aikataulussa. Haaveitakin on niiiiiin monenlaisia... Olen joskus jopa hätäpäissäni sanonut, että pitänee keksiä uusia haaveita kun kaikki haaveeni ovat täyttyneet. Asiayhteytenä ollut kaiketi jokin elämän perusasioihin liittyvä, jolloin voin rehellisesti sanoa että nämä nuoruusaikaiset, arkiset haaveet ovatkin täyttyneet, minulla on ihana perhe, terveet ja onneliset lapset, punainen tupa ja perunamaa sekä työ jossa viihdyn paremmin kuin hyvin. Matkustellutkin olen, tosin sitä nyt haluaa aina uudelleen, nähdä ja kokea uusia paikkoja ja kulttuureja. Mutta kyllähän minun oma pieni haavepankkini on talletuksia täynnä! Pitääkö kaikki haaveet olla toteutettavissa? Toivottavasti ei, sillä muuten taidan olla pikkuisen pulassa ;) Jokatapauksessa jatkan urholliseti haaveilua, on se sitten mahdollista tai mahdotonta. Mikä onkaan sen mukavampaa kuin uppoutua unelmiin ja lähteä seikkailemaan oma mielikuvitus kaverinaan! Luin joku aika sitten artikkelin: kuinka parannat elämänlaatuasi?, ja lähdin silkasta mielenkiinnosta tekemään suunnitelmaa ohjeiden mukaisesti. Ei sillä, että elämänlaadussani olisi mitään valittamista, mutta mielenkiintoni heräsi artikkelia lukiessani. Listasin ensin 150 verbiä, eli siis tekemistä, asioista, joista nautin tai mitä tykkään tehdä. Kun olin saanut kaikki 150 paperille, luovutin tuon "itsehoito-ohjelman" tekemisen, kun seuraavaksi olisi pitänyt alkaa jaottelemaan ja analysoimaan noita kaikkia 150 tekemistä, ja tunsin, että elämänlaatuni ei ainakaan paranisi, pikemminkin päinvastoin, jos tuhlaisin enää hetkeäkään kallisarvoista aikaani kirjoittelemalla paperille itsestäänselvyyksiä. Eli mielestäni maalaisjärkeä voi käyttää tässäkin asiassa, eiköhän me kaikki löydetä ne omat unelmamme, haaveemme tai toimenpiteen elämänlaadun parantamiseksi, ihan vain itsetutkiskelun avulla, antamalla välillä itselleen aikaa pähkäillä ja pohtia, mitä minä haluan, mikä saa minut onnelliseksi?! Monissa elokuvissa olen nähnyt laadittavan listaa 10 things to do before I die, ja olen itsekin samaisen listan joskus laatinut. Nyt kun vuosien päästä sitä muistelen, niin osan niistä asioista olen jo saavuttanutkin, osa on vielä haaveina odottamassa mahdollista toteutumista. Ovatko haaveet ja unelmat niin henkilökohtaisia, tai salaisia, että niitä ei sovi jakaa toisten kanssa? Onko se jotenkin noloa tai sopimatonta kertoa, mistä haaveilee? Vai onko se taas tämä ihanan vaatimaton kansanperinteemme, että eihän meillä nyt ole lupaa niin suurista haaveilla jne. jne. Luoko se jonkinnäköistä suorituspainetta, jos lausuu ääneen omat tavoitteensa? Noh, rajat rikki taas ja suorittakaamme ihmiskokeen tässäkin asiassa (voidaan sitten jälkikääteen taas miettiä, että olisko ollut parempi ajatella ensin ja kirjoittaa vasta sen jälkeen eikä toisin päin, tai jos nyt joudun hirvittävään suorituskierteeseen ja saan burnoutin toteuttaessani väkisin haaveitani tiukalla aikataululla etten mokaa itseäni... ;) ) : 10 things to do before I die (täysin mielivaltaisessa järjestyksessä): 1. Haluan hypätä laskuvarjolla 2. Haluan ratsastaa rannalla ihan täysillä, niin kuin elokuvissa 3. Haluan saada elämäntapani ja kulutuskäyttäytymiseni vastaamaan eettisiä arvojani 4. Haluan reppureissaan (tämä olisi pitänyt kaiketi toteuttaa ENNEN lapsia, mutta kuten sanoin, saahan sitä aina haaveilla...) 5. Haluan toteuttaa jo pitkään kehittelemäni idean eräästä asiasta, mitä en mainitse. 6. Haluan ehtiä opiskelemaan enemmän ihmisen energiaan, henkiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin liittyviä asioita 7. Haluan pystyä antamaan lapsilleni tulevaisuudessa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, ja toivottavasti myös coachaamaan heitä itsenäisyyteen, itsevarmuuteen sekä selviytymiseen elämästä ottamatta suurempia kolhuja 8. Haluan Harrikan 9. Haluan päästä testaamaan itseäni esiintyjänä, ihan vain koetellakseni omia rajojani 10. Haluan pystyä elämään elämäni niin, että sitten keinustuolissa ei kaduta että jotain jäi tekemättä tai kokematta No niin, haaste on heitetty, A PENNY FOR YOUR DREAMS???!!!

Dear food diary,

Ongelmallista... Miten saisin aikaiseksi muuttaa koko perheen ruokavaliota vielä vähän parempaan suuntaan. Tässä olisi tavoitteeni: Ei turhia lisäaineita. Ei valmisruokia vaan kaikki syötävä olisi ns. aidoista raaka-aineista. Vähemmän sokeria. Vähemmän teollisia tuotteita. Jos tämän saan vielä joskus toteutettua, annan kyllä itselleni 10 pistettä ja papukaija-merkin! Aikaa on vaan niin vähän. Vai tuntuuko se siltä? Jos alkaisin suunnitella jääkaapin sisällön vähän paremmin, olisin jo askeleen lähempänä päämäärääni. Itse en syö enää ollenkaan mitään eineksiä enkä juurikaan mitään teollisia rasvoja, mutta kun se vaan on niin harmittavan helppoa tunkea niitä kuitenkin lasten suusta alas... Vähän ristiriitaista sinänsä, eli itse en syö, mutta annan silti lasteni syödä, hmmm, vaatinee pientä itsetutkiskelua tämä kysymys. Muutamia esimerkkejä mainitakseni, eli haluaisin ehtiä leipomaan kaikki leivät itse. Ja haluaisin tehdä lasten lounasruoat myös muuten kuin suoraan-paketista-periaatteella. Pitäisi varmaankin ruveta pakastamaan ruokaa enemmän niin sillähän siitä selvittäisiin. Nyt on ollut paljon otsikoita teemalla: Mitä ruokamme sisältää? Ja ei, en ole markkinoinnin uhri, olen tätä miettinyt jo pidempään, toteutus on vielä vähän puolitiessä. Mutta tottahan se on, ei sitä ennen vanhaan sen ihmeellisempiä poppakonsteja ja suuria ruokatuotantolaitoksia tarvittu ruokkimaan perheet. Omavaraisuus olisi tietenkin se pyramidin huippu, mutta en sentään ihan niin suureen muutokseen ole valmis, eikä varmaankaan kotiväkikään, huomatessaan pari lehmää, kanalauman ja vuohen määkimässä takapihalla... :) Onko kuitenkin tekopyhää syödä vai osittain "ekologisesti"? Vai onko tämä sellainen joko-tai kysymys? Noh, olen kuitenkin sitä mieltä että kunhan tavoitteet ja asenteet ovat oikeansuuntaisia, niin eiköhän se valmislihapullapaketti silloin tällöin sallita kiireiselle kotiäidille. Paljon minua mietityttää myös tuontiruoat sekä lihatuotanto, mutta niistä toisella kertaa. Näissäkin asioissa joudun vielä vääntämään kättä itseni kanssa, katsotaan sitten voittaako vasen vai oikea, heh... Aiheet ovat niin laajoja ja omat mielipiteet vielä vähän avoimia, joten palatkaamme niihin myöhemmin. Eli näillä mennään tällä erää, popsimalla porkkanaa ja haukkaamalla hedelmää! Ja tänä iltana pihviä, nams!

From me to You!

"Let us be grateful to people who make us happy, they are the charming gardeners who make our souls blossom." -Marcel Proust- "Ystävät ovat kuin alusvaatteita, aina lähellä. Parhaat ystävät ovat kuin kondomi, aina suojaamassa. Tosi ystävät kuin viagra, nostavat ylös kun olet maassa." "Saadaksesi ilosta kunnolla irti, sinun on jaettava se jonkun kanssa." "A friend is someone we turn to when our spirits need a lift, A friends is someone we treasure for our friendship is a gift. A friend is someone who fills our lives with beauty, joy, and grace And makes the whole world we live in a better and happier place." -Jean Kyler McManus- Ystävyys, kaveruus, toveruus. Frendi, ystis, kamu, kaiffari. Rakkaalle lapselle on monta nimeä, kuten on myös rakkaalle ystävälle! Mikä saa minut nyt kirjoittamaan juuri tästä? Aina sitä ajattelee, että aivan liian harvoin ehtii nähdä ystäviään, rupatella, keskustella syvällisiä, halata, nauraa, pitää hauskaa. Niin se arki vaan painaa päälle, että viikot kuluvat ja yhtäkkiä huomaa ettei ole pitkään aikaan mukamas edes ehtinyt kysyä toisten kuulumisia. Harmillista, mutta niin siinä aina vaan käy. Viime viikonloppuna ehdin kuitenkin pitkästä aikaa istua ihan rauhassa ystävieni seurassa ja se muistutti minulle taas siitä, kuinka tärkeitä ystävät ovat. Ystävyys on varmasti yksi yleisimmistä aforismin- tai runonaiheista, ja siitä voidaan kirjoittaa riimitellen tai metaforia käyttäen, voidaan lausua viisaita sanoja sen tärkeydestä, tai ylistää sitä, kuinka onneliseksi ystävät tekevät ihmisen. Jotenkin minusta tuntuu kuitenkin siltä, että toisten kirjoittamat sanat eivät riitä aina kertomaan sitä mitä ihmiset toisilleen merkitsevät. Kun asiat sanoo omin sanoin, tarkoittaa sitä todella. Joten, ilman riimejä tai runoja, from me to you, and from the bottom of my heart: Olette minulle tärkeitä! <3 Mutta onhan tässäkin aiheessa omat koukeronsa, joita olen paljon pyöritellyt mielessäni... Nimittäin ystäväkategoriat! Vähän kuten yrityksillä on omat asiakassegmenttinsä, luokitellaan ystäviä ihan yleisen käytännön mukaan eri luokkiin! I sydänystävät II lapsuudenystävät III työkaverit/ opiskelukaveri IV tyttöystävät/ poikaystävät V tytöillä tyttökaverit ja pojilla poikakaverit VI sen ja sen kaverit, ja sen ja sen kaverit jne. Ja kyllähän itsekin monesti käytän juuri jotain noista ilmaisuista, ihan vain selventämään suhdettani johonkin tiettyyn ihmiseen, mutta kuitenkin, onhan se nyt vähän hassua, eikö voisi vain olla ihan yksinkertaisesti ystäviä vaan. Tai sitten kavereita, mikä on sitten "yhtä astetta alempi" ystävästä. Jep jep... Koska käytän sanaa ystävä, ja koska kaveri? Koska kaveri ylenee kaverista ystäväksi? Voiko ystävyys vuosien varrella haaleta kaveruudeksi? Mikä on ystävyyden ja rakkauden ero? Aiemmin kirjoitin rakkauden erilaisista ilmenemismuodoista, joten tämä on hyvää jatkopohdintaa sille... Sillä kyllähän minä voin sanoa rakastavani ystäviäni. En ehkä päätä puhelua ystävälleni sanomalla että rakastan sinua, mutta yritän tässä jotenkin selventää ajatusmaailmaani siitä, miten mielestäni ystävyys ja rakkaus ovat tunnetiloina suhteellisen samankaltaisia. Itselläni on monia ystäviä, joita en oikein edes osaa lajitella, ja olenkin monesti miettinyt, että miksi ihmeessä pitäisi edes yrittää pystyä selittämään joku ystävyyssuhde jollain yleisesti hyväksytyllä termillä? Minulla on ystäviä, joita näen aivan liian harvoin, mutta silti he ovat lähellä sydäntäni. Minulla on ystäviä, joita en välttämättä edes ole tuntenut kauaa mutta silti jostain syystä tunnen jonkinlaista yhteyttä heidän kanssaan. Minulla on ystävä, jonka kanssa arjen jakaminen tekee minut onnelliseksi. Minulla on ystävä, jonka kanssa olemme kuin yö ja päivä, mutta silti olemme jostain syystä aina pysyneet erittäin läheisinä. Minulla on ystävä, jonka tunnen olevan oma soul-mateni, jostain täysin käsittämättömästä syystä. Minulla on ystävä, jonka kanssa voimme keskustella asiasta kuin asiasta niiden oikeilla nimillä, tuntematta kuitenkaan tarvetta olla aina samaa mieltä. Minulla on ystäviä, joiden kanssa saan olla täysin oma itseni. Minulla on ystäviä, jotka saavat minut nauramaan, välillä myös itkemään. Minulla on ystäviä, jotka saavat minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Ja minulla on ystäviä, joiden tiedän olevan tukenani tapahtui sitten mitä tahansa. Miksi elämää tarvii aina niin kovasti lokeroida? Eikö asiat voitaisi kohdata sellaisina miltä ne tuntuvat sen enempää väkisin järkeilemättä? Jokainen ystävä on yksilö, ja jokainen ihmissuhde uniikki, joten miksi se pitäisi väkisin laittaa johonkin tiettyyn koloseen? I don't want to!!!! -Open spirit, open mind- Kaikille ystävilleni, ikään ja sukupuoleen katsomatta, lähellä tai kaukana: KIITOS ETTÄ OLETTE OLEMASSA! LOVE YOU!