Selfish

1. sellainen, joka ottaa huomioon vain omat tarpeensa tai halunsa sivuuttaen muiden tarpeet tai halut
2. ahne, egoistinen, itsekeskeinen, kylmä, piittaamaton.


Tällainenko minä olen? Tulee ihan morkkis kun ajattelee noita kuvauksia. Joka tapauksessa, en ainakaan tunnusta että täyttäisin juuri nuo kriteerit. Googletin siis sanaa itsekäs. Tämä johtuen siitä että olen tässä viime aikoina miettinyt paljon kyseistä aihetta.


Mutta olen myös kuullut monesti sanonnan terveesti itsekäs. Kuitenkin kun tuota käsitettä selvittelin, niin kaikki kuvaukset järkestään ovat yltiö negatiivisia ja tuomitsevia. Haluaisin siis olla terveesti itsekäs. Haluaisin osata vetää rajan oikeaan kohtaan, eli haluaisin osata ajatella myös omaa parastani. Menipä vaikeaselkoiseksi... Mutta siis sitä tarkoitan, että jossain vaiheessa on tehtävä valintoja ja päätöksiä, koskee se sitten työmaailmaa, sosiaalista elämää, tai henkilökohtaisia asioita, joissa pitää ajatella, että mitä haluaa ja mikä on omaksi parhaakseen. Helposti, ainakin minä ajattelen ensin, että miten olisi muiden kannalta parempi. Mutta olisikohan jo aika alkaa miettiä niin päin, että mikä on juuri itseni kannalta paras vaihtoehto? Tuomitaanko minut näistä ajatuksista? 


Ja jotta varmasti tulisi huono omatunto, niin pitäneekin seuraavaksi pohtia, että olenko todellakin itekäs, siis negatiivisessa mielessä, jos haluan joissain asioissa ajatella myös itseäni ja omia tarpeitani. Varsinkin kahden lapsen äitinä on helppo saada aikaiseksi kunnon morkkis siitä että joskus ajattelee itseään. Mutta teen sitä silti, koska tiedän että se on hyväksi myös lapsille. Hyvin voiva äiti, hyvin voivat lapset, ei nyt ehkä ihan suoraan verrannollinen, mutta sinne päin. 


Eli tässä asiassa olen kyllä erimieltä sivistyssanakirjan kanssa. Itsekkyys ei tarvitse olla kylmyyttä tai piittaamattomuutta, ehkä aina jonkin verran egoa, mutta kuitenkin, mielestäni itsekkyys voi olla myös positiivista. Kissoilla on ehkä yhdeksän elämää, meillä ihmisillä vain yksi. Eikö se pitäisi siis elää niin kuin parhaakseen katsoo ja TERVEESTI omia etujaan ajatellen. 


Ja eikun sitten vaan harjoittelemaan itsekkäänä oloa, treeniä se varmasti kyllä vaatiikin...

sanomatta paras, vai miten se nyt meni???

No jaa, tähän nyt sopii tunnisteeksi tuo sammakot hyppii suusta aika osuvasti.

Mikä siinä on, että monesti jo niiiiin monta kerta omassa päässään pyöritellyt ajatukset muuttuukin jotenkin sitten kun ne kakistaa ulos suustaan. Itse kun kaikkia asioita miettii niin on mielestään niin selvillä siitä mitä mieltä on, mutta yritä nyt sitten pukea ajatuksia sanoiksi, ja ilmaista vielä itsensä jotenkin ymmärrettävästi, not an easy job to do.

Vai onko ongelma siinä, että ajatustasolla kaikki vaihtoehdot ovat vielä avoimia, mutta sitten kun asiat sanoo ääneen, niistä viimeistään tulee tosia. Huijaako ihminen itseään ajatuksillaan? Vai onko se jonkinnäköinen pakotie todellisuudesta? Kuitenkin, oli asia sitten helppo tai vaikea, sen ilmoille päästäminen on kuitenkin merkki siitä, että kone pyörii, jotain tapahtuu.

Sanon ennen kuin ajattelen, monesti. Mutta sitten kun ajattelen, pitkään, ennen kuin sanon, se sanominen onkin tosiaan vähän haasteellisempaa. Silti multa hyppii monesti sammakoita suusta, joista saan morkkiksen, kun mietin ja mietin, että mitä ja miten olisi pitänyt sanoa vai olisiko pitänyt sanoa yhtikäs mitään. Mutta toisaalta, en voi ainakaan syyllistää itseäni siitä että olisin pitänyt ajatukseni ja tunteeni vain omana tietonani ja sitten säälitellyt itsekseni että kun mitään ei tapahdu. Se vaan kun täältä tätä tekstiä suoltaa yleensä sinne yleisten sietorajojen ylärajalle asti, saa välillä olon tuntumaan hitusen epävarmalta.

Toisaalta, ehkä tämä taivaanrannan maalari-luonne kaipaakin välillä pientä kolautusta... Ajatuksissahan kaikki on mahdollista, mutta sitten kun ajatuksista tehdään tekoja, kaikki konkretisoituu, muuttuu todeksi. Scary but exiting, kind of...

I'm just a dreamer, who's searching for the way......

ALIVE!!!!!

New places, new experiences, new people around you...

Sitä jotenkin herää henkiin ruususen unesta. Olisi varmasti kovin naiivia kuvitetta, etteikö kaikilla se arki koita vastaan jossain vaiheessa riippumatta siitä onko yksin vai yhdessä, etelässä vai pohjoisessa onnellinen vai onneton. Tai niin mä ainakin luulen.

Arki on aina arkea, rutiineja ja kiirettä, sitä normaalia elämää jossa välillä hukuttaa itsensä siihen tekemisen paljouteen ja suorittamiseen. Ja sitten kun "vapaus" koittaa, saa päästää itsensä irti ja tehdä juuri niitä asioita mistä nauttii, huomaakin yllättäen, kuinka sitä onkaan ikävöinyt itseään, sitä millainen ihminen oikeasti olen, ilman mitään pakollisia kaavoja tai tikittävää kelloa.

Sain pienen kateus-puuskan reissussa, kun aloin miettimään surf-kulttuuria... Eletään sille asialle, ja tehdään juuri niitä asioita mistä nauttii. Kun tuulet ovat oikeat, silloin mennään, no matter what. Mainitsinkin, että voi kun sitä oikeasti olisi silloin 10 vuotta sitten osannut elää niin, että olisi toteuttanut itseään juuri niissä asioissa, mistä nauttii. Nyt se on vähän myöhäistä. (syvä huokaisu...) World is out there, but it's hard to catch in this age.

Joka tapauksessa, vaikka en uskokaan, että kovin erilainen ihminen olen täällä arjen keskellä, ei jakautuneita persoonallisuuksia, on se silti hurjan hyvä fiilis mitä ihminen voi kokea, vaikka tietääkin että se on väliaikaista. Ja lohduttaa itseään että taas tulee uusia kertoja, uusia kokemuksia ja uusia paikkoja. Potiessani täällä loman jälkeistä masennusta, olenkin kuumeisesti yrittänyt miettiä, että miten näitä asioita pystyisi yhdistelemään? Hyviä ideoita vastaanotetaan... Arjessa on todellakin paljon, mistä ei mistään hinnasta luopuisi, ja arkihan on se, mitä suurimmaksi osaksi elämä on. Mutta miten arkensa saisi käytettyä ja täytettyä paremmin niin, että ei tuntisi välillä tukehtuvansa, elävänsä vain toisia varten tai unohtavansa mitä oikeasti haluaa? Taasen palatkaamme moneen kertaan käyttämääni toteamukseen, että vaikka lapset ovatkin tärkein asia elämässäni, ne eivät ole kuitenkaan koko elämäni. I'm still here!!!! ;)

Aina yhtä fiilis...

See the stone set in your eyes 
See the thorn twist in your side 
I wait for you 

Sleight of hand and twist of fate 
On a bed of nails she makes me wait 
And I wait without you 

With or without you 
With or without you 

Through the storm we reach the shore 
You give it all but I want more 
And I'm waiting for you 

With or without you 
With or without you 
I can't live 
With or without you 

And you give yourself away 
And you give yourself away 
And you give 
And you give 
And you give yourself away 

My hands are tied 
My body bruised, she's got me with 
Nothing to win and 
Nothing left to lose 

And you give yourself away 
And you give yourself away 
And you give 
And you give 
And you give yourself away 

With or without you 
With or without you 
I can't live 
With or without you 

With or without you 
With or without you 
I can't live 
With or without you 
With or without you

Dear food diary,

Kulunut viikko meni tutustuen baski-ruokaan oikein olan takaa... Nams! Espanjalainen keittiö on ollut aina se oma suosikkini intialaisen ohella, joten voisko parempaa olla kuin tankaa koko viikko paikallista pöperöä! Eli reissureitti kulki siis Bilbaosta rantakylien kautta San Sebastianiin ja sieltä St Jean de Luzin kautta ranskan puolelle Biarritziin.

Jo matkakohteistakin voi päätellä että matkalla tuli juotua myös "kröhöm", muutama lasi viiniä ;). Maassa maan tavalla!

Viikko täyttyi tapaksista, tai paikallisesti Pincxoksista, hyvästä lihasta, leivästä, leivästä ja leivästä. Ja sitten siitä viinistä... Ajattelin että kotiin tullessani en uskalla vaa'alla käydäkään, mutta pakkohan se oli, ja -1kg näytti! Analysoin tietenkin, että kuinka on mahdollista että herkuttelee koko viikon ilman että paino nousee, mutta syynä taitaa olla se että, vettä meni reilusti, mikä kotona aina unohtuu, ja sokeriakaan ei tullut syötyä kun ruoka oli niin hyvää ettei tehnyt mieli mitään makeita. Eli entistäkin suuremmalla syyllä, LOOOOV IT! :)

Eli se siitä low carb. dieetistä sitten... Ainakin viime viikon osalta. Jopa leipähiiri alkoi kyllä olemaan loppu viikosta kurkkuaan myöten täynnä vaaleaa leipää, joten sitä tuskin tulee täällä kotona vähään aikaan pupellettua.

Ja sitten vielä näistä suomen elintarvikelaeista. Hoh hoh... Ikinä en ole reissusta saanut mitään mahatautia, ja aina olen syönyt samoja ruokia kuin paikalliset murehtimatta liikoja. Kun kello tulee 20 Espanjassa, täyttyvät baaritiskit tapaksista, ja niitä voi sieltä sitten napsia ihan omatoimisesti. Ei ole kylmälevyjä, saati sitten mitään pisarasuojuksia. Kaikki ottaa itse samoilta lautasilta ja syövät vielä siinä samaisen tiskin reunalla, ja hyvää on! Ainakin minulle maistuu, naminamnam!

radio silence...

Nyt on ollut vähän hiljaista joo... Olen ollut poissa koneen äärestä kokonaista reilun viikon! Ja hyvin pärjäsin ilman facebookia ja sähköpostia, hehee...

Nyt on taas paljon uusia ajatuksia ja kerrottavaa, joten I'll be back, very soon. But not today, nyt painaa vielä matka päälle vielä sen verran että pitänee hetki sulatella ennen kuin alkaa kirjoittelemaan enempiä!

Lapsellisia juttuja :)

Aina sitä meinaa vahingossa valittaa kuinka raskasta on olla äiti ja kuinka raskasta arki välillä on. Mutta... Osaisiko sitä edes ajatella toisenlaista elämää enää? Ei todellakaan! Enkä haluaisikaan missään nimessä.

Tällä hetkellä meillä pörrää joku pöpö että ollaan lasten kanssa oltu kipeinä enemmän tai vähemmän tässä pari päivää. Vuotavia neniä ja huonosti nukuttuja öitä. Hirveä sotku kun ei itse jaksa tehdä mitään töiden jälkeen muuta kuin lösähtää sohvalle. Imuroidakin tarvis, koska koko alkuviikon ruokalista löytyy lattialta. Mutta ei voi imuroida ennen kuin lattialle sais raivattua sen verran tilaa että imuri mahtuisi edes vähän liikkumaan. Mutta silti, tätähän tämä on! :) Eikä ole edes mitenkään katkera fiilis, jotenkin tämä kesän ilo ja kauniit ilmat hälventävät kaiken sen pienenkin negatiivisen ajattelun.

Tänään töistä tullessani aloin jostain syystä miettimään että mitä asioita tekisin jos näitä lapsia ei tässä olisi. Ajatuskin oli jo tosi outo, en pysty edes kuvittelemaan elämääni ilman lapsia. Tällä tekstillä ei ole todellakaan mitenkään tarkoitus arvostella niitä, jotka ovat päättäneet elää oman arkensa ilman lapsia, tämä on ote vain ja ainoastaan MINUN elämästäni ja MINUN arjestani. Jokaisella on omat näkemyksensä ja prioriteettinsa, ja olen ehdottomasti sitä mieltä että kaikkien ei tarvitse, eikä ole pakko haluta hankkia lapsia. Minulle se vain on jotenkin ollut pienestä asti selvää että jonain päivänä tahdon olla äiti, ja olen yltiö onnellinen siitä että olen sen saanut tehdä.

Palataanpas sitten vähän näihin arkirutiineihin. Aamusta aloitetaan vaikka sen okin minun inhokki-vuorokaudenaikani. Mutta joo, eli aamulla kun herään, en herää yleensä siihen, että itse heräisin, vaan naapurihuoneesta alkaa kuulumaan kummia, ja jos sinne ei kohta ala menemään, alkaa kummien kuuluminen kuulostaa pikemminkin sian tappamiselta (en tosin tiedä, enkä haluakaan tietää miltä se kuulostaa, mutta näin kuvainnollisesti...) Eli ensin kun herään, pitää ruokkia ensimmäinen potilas, vaihtaa vaippa ja vaatteet. Kun se on tehty,huutelee toinen yläkerrasta, että haluaa kyydillä alas. Joten ei muuta kuin hakemaan. Ja sen jälkeen toiselle aamupalaa, samalla kun vahtii että se ensimmäinen herännyt ei syö toisenkin aamupalaa. Ehkä noin 1,5h kuluttua heräämisestä tulee sellainen hetki, että ehdin keittää itselleni teetä ja syödä aamupalaa "rauhassa".

Entä jos ei olisi lapsia? Ööö... En varmaan pääsisi ikinä ylös sängystä, ja koko aamu haaskaantuisikin sitten siinä. Luultavasti jymähtäisin sohvalle, jos ei ole kiire, ja katsoisin jotain ohjelmaa telkkarista, josta en sen aamun jälkeen muista yhtikäs mitään. Eli ei mitään menetettyä, paitsi pitkään nukkuminen. Ja aamusuihkut, sitä kaipaan! Jos tahdon aamulla suihkuun pitää se hoitaa ennen kuin lapset heräävät (en kuitenkaan jaksa vapaaehtoisesti koskaan nousta ennen lapsia, joten turha edes mainita tuota vaihtoehtoa...) tai sitten ennen kuin mies lähtee duuniin, joka sekin on absolutely too early sisäiselle kellolleni.

No mitäs sitten päivällä? Jos olen kotona, päivä kuluu aika tarkkaan minuutilleen liikkeessä, leikkimistä, ulkoilua, ruoanlaittoa, jälkien siivoamista, riitojen ratkomista, jälkien siivoamista ja jälkien siivoamista. Ja silti illan tullen täällä on ihan hirvee kaaos, päivästä toiseen. Jos joku pieni hetki jää, että minulla on "omaa aikaa", käytän sen yleensä sähköpostien lukemiseen tai töiden tekemiseen. Ja sitten onkin jo ilta.

Mites yksineläjänä? Mitä IHMETTÄ tekisin, jos olisin yksin? Katsoisinko koko päivän telkkaria? Ulkoiltua tuskin tulisi ainakaan näin paljoa. Osaisinko olla ihan vaan tekemättä mitään? Hmm... Ihana ajatus, en tiedä miten kävisi. Vai tulisiko minusta sohvaperuna joka ei saa ikinä koskaan mitään aikaiseksi ja kaikki vähätkin hommat jäisi tekemättä. Luultavasti. Osaisiko siitä vapaa-ajasta nauttia antaumuksella? Toivoisin, että kaikki kellä vapaa-aikaa on, osaisivat, sillä sitten kun sitä ei ole, sitä kyllä valitettavasti kaipaa. Toivoisin, että osaisin käyttää aikani sellaisiin asioihin, joista todella nautin ja jotka saavat minut hyvälle tuulelle. Jotka haastavat taitojani (muutakin kuin vaipanvaihdossa tai ruoanlaitossa). Kirjoituksistani ehkä huomaa, että vapaa-aika on se, mitä toisaalta kaipaan, mutta toisaalta, jos sitä olisi, käyttäisinkö sen sitten loppu peleissä kuitenkaan niin kuin tässä haaveilen.

Entäs sitten ilta??? Hoh hoh... Tässä vaiheessa päivää alkaa veto olemaan jo aika lopussa. Sen sijaan että istuisin sohvalle katselemaan lempi sarjojani tai kokkaisin maukaan illallisen, teen iltapalaa, siivoan leluja, laitan yhtä nukkumaan ja sitten taas iltapalaa ja muita hommia ja sitten taas toista nukkumaan. Ja yleensä olen niin väsynyt jo siinä vaiheessa että nukahdan itse pojan viereen enkä selviydy enää alakertaan edes iltateelle.

JOS täällä ei olisi näitä riiviöitä, jotka työllistävät minua 24/7, iltaisin luultavasti, ööö, istuisin sohvalla. Ja katsoisin telkkaria tai olisin facebookissa, tai bloggaisin.

Johtopäätöksenä voin tässä todeta, että olisi se arki kyllä tosi erilaista ilman lapsia. Ja varmasti kotini olisi hienommin sisustettu ja minulla oisi enemmän rahaa käyttää itseeni ja illalliseni olisivat monipuolisempia ja lattialla näkyisi matto toisin kuin nyt, kun se olohuoneemme on lelujen valtaama. Ja matkustaisin paljon enemmän. Ja mitä vielä, jos ja jos ja kun ja kun. Mutta, kuinka onnellinen sitä voikaan olla pienistä asioista! Kun tyttö sanoo uuden sanan tai näyttää uusia oppimiaan temppuja, kaikki vähemmän tärkeä häviää ja elämä on siinä ja nyt. Kun nenää niistäessä poika sanoo olevansa ylpeä mammastaan, mamma on ikionnellinen. Kun touhuaa lasten kanssa, lukee kirjoja, katselee naapurin koiraa tai vaikka ihan vaan on läsnä, se tunne on aivan uskomaton. Olen tarpeellinen, rakastettu, ihailtu, ja millon mitäkin. Palautteen saa suoraan ilman turhia ihmissuhde koukeroita. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä eikä tarvitse miettiä mitä lapset minusta ajattelevat. Ollaan vaan ollakseen, ihan omina itseinämme, omina persooninamme, nautitaan toistemme seurasta, ja iloitaan pienistä asioista. Se saa minut onnelliseksi. Todellakin. <3