Karkuun kotoa!!!!

Saako mamma välillä karata? Ihan vaikka vaan muutamaksi tunniksi... Odotan kelloa katsoen että koska pääsen lähtemään töihin, tuntien huonoa omaatuntoa siitä että tosiaankin odotan että pääsen hyppäämään autoon ja kurvaamaan pois pihasta. Ja sitten muutaman tunnin jälkeen onkin taas jo ihana palata kotiin ja jaksaa taas ihan erilailla keskittyä tämän sirkuksen pyörittämiseen.

En enää yhtään ihmettele sitä, että joskus pienten lasten äidit palavat loppuun. Ja nostan hattua yksinhuoltajille. Monesti jään poikkeuksellisen haastavien päivien jälkeen miettimään, kun saan muun talonväen yöpuulle, että mitä ihmettä sitä tekisi jos ei olisi kahta ihmistä vastaamassa tästä showsta, tai jos ei olisi ihanaa ja yltiötarpeellista tukiverkostoa jotka rientävät avuksi tarvittaessa. Ja niitähän perheitä tosiaankin on, joilla ei ole näitä luksustuotteita, joita myös isovanhemmiksi nimitetään. Tai jonkun ökäpöpön tullessa kylään, miten ihmeessä ne vanhemmat, jotka huolehtivat yksin jälkikasvustaan pystyvät siihen samalla kun itse halailevat pönttöä. Huh, jos ei ole helppoa tämä perhe-elämä näin kaikilla mukavuuksilla, niin ei ole kyllä varmastikaan niilläkään, jotka suoriutuvat siitä aivan omin nokkinensa.

Mikä saa minut napsuttelemaan tästä aiheesta juuri tänään? Tai tämän saman aiheen olisin voinut valita eilenkin. Tai toissapäivänä, tai päivää ennen sitä. Eli värikäs viikko takana... Otteita jo valitettavasti melkein rutiiniksi tulleista päivän ohjelmanumeroista: tempperamenttinen tyttö joka huutaa kuin palosireeni kun ei saa tehdä mitä haluaisi, esim. kiivetä pöydälle. Tämä toistuu varmasti satoja kertoja päivässä. Ulkona niin kova pakkanen jo usean päivän ajan, ettei sinne pysty menemään purkaan isomman energioita, vaan hän sitten hyppii ja pomppii täällä sisätioissa kuin apina milloin missäkin tuolin selkänojalla tai ikkunalaudalla. Vierailut julkisilla paikoilla, kahden parhaan rikostoveruksen oivallus, että mamma ei ehdi kuin yhteen paikkaan kerrallaan, joten karkumatkat hajaannutettuna kahteen eri suuntaan esimerkiksi terveyskeskuksen aulassa, suurta hupia molemmille lapsille. Yskä-ystävämme vierailu, taas vaihteeksi, joten tytsy nukkuu sylissäni öisin istuallaan, jotta henki kulkisi vähän paremmin eikä koko yö menisi yskiessä. Mamman yöt sitä vastoin menevätkin sitten jossain ihme sykkyräasennossa niska vinossa yrittäen saada jotenkin nukuttua kun pieni poloinen krohisee ja köhii. Isompi sotkee ruokaa lattialle, välillä ihan tahallaan, ja pienempi tulee perässä sotkien sitä vielä vähän lisää jos mahdollista ja yrittäen anastaa kaikkien muiden ruoat, meidän mat monstret. Ja HUUTAA kun kielletään. Pienempi kiipeää sohvalle. Ja nojatuolille. Ja pöydälle. Ja tuoleille pöydän alla jääden jumiin. Ja huutaa. Isompi leikkii että on uimassa ja sukeltelee pöydältä kuvitteelliseen uima-altaaseen. Tai opettelee lentämään, on nimittäin edelleen siinä uskossa, ilmeisesti, että jos tarpeeksi harjoittelee niin oppii vielä... Pienempi sekä isompi leikkivät leikkiä nimeltä tyhjennä kaikki lelukorit viimeistä lelua myöten, ainakin kymmenen kertaa päivässä. Pienempi napsii mamman tietokoneen näppylät irti mikäli pääsee koneen kimppuun. Isompi ei luovuta ja jankkaa jankkaamistaan samoista asioista mistä jankataan joka ikinen päivä. Ja uhmailee. Ja kiukuttelee. Ja vaatii. Ja haluu sitä ja tätä.

Ja sitten, illan tullen kun valot sammuvat, katselen väsyneenä mutta onnellisena niitä ihanan viattomia kasvoja, ja mietin että mitä elämä olisikaan ilman heitä. En osaisi enää edes kuvitella. Tokihan sitä välillä miettii kun ei kädet ja jalat yhdessäkään enää riitä pitämään tätä laumaa aisoissa, että MITÄ IHMETTÄ SITÄ ON TULLUT TEHTYÄ?????!!!!! Mutta sitten taas, kuinka paljon sitä voikaan iloita ja nauttia ihan pienistäkin asioista. Kun lapsi sanoo nukkumaan mennessä että minäkin rakastan sinua mamma, se lämmittää sydäntä niin paljon että kaikki päivän vastoinkäymiset unohtuvat. Kunnes taas koittaa aamu, ja sama rumba käynnistyy uudelleen....

Vähän kärjistetysti halusin nyt tuoda esiin asioita näin negatiivisessa valossa vaikka eihän se olekaan koko totuus. Mutta se, että äideillä, tai ainakin tällä äidillä on myös joskus niitä päiviä, kun tosiaan tuntuu, että eka lento ja ihan mihin vaan kohteeseen, niin täältä tullaan! Enkä usko että se on väärin, äiditkään eivät ole mitään yli-ihmisiä, ja kaikkien jaksamisella on rajansa. Ja kaikilla omat keinonsa käsitellä nämä perhe-elämän haasteet. Toiset lähtevät lenkille, toiset (valitettavasti) kaljalle, jotkut soittaa äidille (mitä minäkin kyllä teen usein), ja minä kirjoitan. Saa avautua kenenkään keskeyttämättä! Parasta terapiaa.

Ja äideillähän on niitä supervoimia takataskussa. Aina kun lapset sairastaa, äidit jaksavat yli-ihmisen tavoin valvoa ja hoitaa. Aina kun pinna on lähellä katkeamista, se kummasti venyykin vielä tarvittavat sentit eikä katkea. Ja äidit puolustavat lapsiaan, tarvittaessa henkeen ja vereen. Kait nämä ovat niitä alkukantaisia selviytymiskeinoja jotka ovat kestäneen vuosituhansien ajan ihmiskunnan kehityksessä muuttumattomina. Ja se äidin rakkaus. En usko että maailmassa on mitään aidompaa tai syvempää kuin rakkaus omia lapsiaan kohtaan. Ei niin, että sallisi heidän tekevän mitä vain, mutta se, kuinka jaksaa jaksaa ja jaksaa. Ja kokee onnen tunteita mitä ihmeellisemmistä asioista. Ja iloitsee ja riemuitsee ja nauttii. Ainakin suurimman osan ajasta.

Ja kun välillä "karkaa" muualle, on sitten taas ääreis ihanaa palata kotiin. Kun sanotaan, että meissä kaikissa asuu pieni lapsi, niin sitä voi soveltaa myös tähän aiheeseen. Minun sisäinen lapseni on tässä viime päivät ollut ihan älyttömän intsinä, niin että ei meinaa housuissaan pysyä, siitä, että pääsen ensi viikonloppuna ottamaan kunnon get-awayn, tapaamaan rakkaita ystäviäni, nauttimaan aikuisesta seurasta ja haistelemaan toisen kaupungin tuulia, kaukana kotoa. Ja miten ihanaa onkaan palata reissusta kotiin ja saada tonneittain kuolapusuja ja isoja haleja, sitä odotan varmasti ainakin yhtä paljon! :)

JAKSAA JAKSAA! :D

Dear food diary,

Minulla on sokerikrapula ja mässäilymorkkis... Aika jännää kun ajattelee, että ennen kun aloin seurata syömisiäni, saatoin syödä moninkertaisia määriä sokeria siihen nähden mitä nyt herkkupäivinä, tuntematta siitä huonoa omaatuntoa... Mutta ne päivät ovat taaksejäänyttä elämää, näköjään! Olemme täällä viettäneet kahtena edellisenä viikonloppuna synttärijuhlia, ja sen johdosta mammakin on sitten vähän herkutellut, käynyt vaa'alla, herkutellut, märehtinyt syömänsä epäterveellisen ruoan määrää, ja taas herkutellut ;) Mutta nyt se on loppu, taas. Ilokseni, tai sitten surukseni, on pakko todeta etten enää edes saisi syötyä sellaisia määriä sokeria kuin ennen, tulee äklötys! Yäk! Dieettini, tai ehkä pikemminkin uudet ruokailutottumukset ovat tuottaneet myös tulosta suureksi ilokseni, ja aionkin jatkaa samaa linjaa edelleen. Vähemmän hiilareita ja sokeria, enemmän aitoa ruokaa. Olen antanut itseni hurahtaa tähän aiheeseen taas vähän lisää, eli tutkiskellut ja ottanut selvää asioista, ja tullut siihen tulokseen että mitä hirveetä paskaa sitä söiskään ellei mitenkään kontrolloisi mitä suuhunsa tunkee. Eli jyrkkä ei eineksille, lisäaineille ja jalostetuille raaka-aineille. Sitä voi niin paljon paremmin sekä fyysisesti että psyykkisesti kun syö terveellisesti, tai terveellisemmin, eihän tässä nyt mihinkään ylilyöteihin pyritä kuitenkaan. Mitä sitten tällä hetkellä päivän ruokavaliooni kuuluu? - aamulla mate-teetä, pieni lasillinen tuoremehua, itse leipomaani ilman-jauhoja-leipää, juustoa, metwurstia ja kananmunaa, unohtamatta goji-marjoja! - lounaaksi jotain pientä, salaattia, leipää, jogurttia, tai sitten ei mitään (tämä ei ole terveellistä...) mutta kun monesti syön aamiaisen niin myöhään että lounas jää väliin ja syön sitten iltapäivällä jotain tuollaista "välipalaa". - ruoaksi lihaa ja kasviksia eri muodoissa, joskus jopa pieni määrä täysjyväriisiä tai -pastaa, ehkä noin pari kertaa viikossa - ja sitten illan tullen paahdan taas itselleni tuota omaa leipää, otan ehkä homejuustoa tai jotain muuta herkullista, vaikkapa esim. avocadon siivujen kanssa, ja sitten lasi punkkua tai teetä. Eli mistään isommasta asiasta tässä ei ole kyse, ja kun ei syö niin paljoa sokeria, verensokerinikin pysyy tasaisempana, mikä ennen minulla heitteli tosi paljon, ja sitten väsytti tai tuli muita kummia fiiliksiä. Kuvan annoksessa on kanaa, fetaa, vihanneksia ja tahinia, sekä omaa leipääni. Eli kaikkea mitä söisin muutenkin, mistään en ole siis joutunut luopumaan, herkullista, nam! Ja sitten vielä taas maininta superfoodista, sitä haluaisin lisätä vielä enemmän ruokavaliooni, pitänee ottaa ihan nyt asiakseni ja alkaa käyttää ruoanvalmistuksessa joitain minulle aivan uusia tuotteita! Kesä tulee kohta, vaikka juuri nyt siltä ei tunnukaan, kun ulkona on - 23 astetta. Mutta aika tunnetusti rientää! Julkinen statement, eli kesällä aion olla bikinikunnossa, ekaa kertaa moneen vuoteen! Ja suunta ainakin on oikea tällä hetkellä, I'm proud of myself! ;)

Love is in the air....

...baadiibaabaadiibaa.... Voiko ihminen rakastaa liikaa? Se oli kilpailun onnellinen voittaja-kysymys! Joten siihen aiheeseen perehdyn viinilasi seuranani. Monta iltaa olen jo kelannut ajatuksiani tähän kysymykseen liittyen, ja ihanaa, kun lopultakin ehdin istua, hengähtää, ja kirjoittaa. Ennen kuin pääsen itse vastaukseen, haluan taas avata käsitettä rakkaus hieman tarkemmin. RAKKAUS "Länsimaisessa kulttuurissa rakkaus jaetaan joskus Platonin esittelemän kolmijaon mukaan: eros (eroottinen rakkaus), philia (veljellinen rakkaus), agape (jumalallinen rakkaus). P. Cicovacki mainitsee neljäntenä rakkauden muotona amorin, romanttisen rakkauden." - Wikipedia Vain kolme kategoriaa??? Ilmeisesti voisin päättää tämän kirjoituksen jo tähän ja vastata vai kysymykseen: Ilmeisesti voi. Ottaen huomioon, että Platon ei ollut mikään turha kaveri kaikkine filosofioineen, mutta vain kolme eri ryhmää? Pari ristiriitaisuutta mainitakseni, rakastan lapsiani, mutta en silti jumaloi heitä. Rakastan elämää, mutta en silti ole koko ajan eroottisesti latautunut. Rakastan perhettäni, mutta ei se arki ainakaan niin romanttista ole jne. jne.. Vai olenkohan sittenkin käsittänyt sanan rakkaus väärin? Tai ylipäätänsä, käytetäänkö sitä puheessa väärin? Mitä rakkaus todella on? Yksi varmasti tunnetuimmista rakkauden määritelmistä tulee raamatusta, ja on minulla siihenkin sanani sanottavana... "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii" Tähän väliin täytyy todeta, että hetki sitten käytin pitkän tovin yrittäessäni etsiä netistä jotain nasevaa lainausta rakkaudesta, jonka takana voisin seistä, mutta en sellaista löytänyt. Miksi sen aina pitää kuulostaa niin kliseiseltä? Ja sitten tämä raamatun kohta, rakkaus on ehkä kärsivällinen, mutta ei mielestäni läheskään aina lempeä. Rakkaus käyttäytyy valitettavasti joskus myös sopimattomasti, ja saattaa mielestäni jopa pahimmassa tapauksessa katkeroitua. Rakkauskaan ei kestä kaikkea, eikä mielestäni ainakaan pitäisi kärsiä kaikkea. Ja minä en ole kyyninen ihminen, kaukana siitä, mutta pakko tässä on miettiä että onko tuollaista rakkautta muka olemassa, on se sitten eros, philia tai agape- muodossa? Vielä pakko ottaa yksi esimerkki (en tohdennut laittaa lainausta...) tuon raamatunkohdan vastapainoksi. Nämä pehmopornopokkarien rakkaustarinat.... Oi niin ihanan romanttista! Ja epätodellista. Vai onko? Onhan sitä kiva joskus lukea tai katsella romanttisia tarinoita, mutta vääristääkö se käsityksiämme siitä, millaista rakkauden tulisi olla, millaista on täydellinen rakkaus, tai että mistä jäämme paitsi? Vai onko niillä tarinoilla oikeastaan mitään tekemistä todellisen rakkauden kanssa... Mutta siis kysymykseen voiko rakastaa liikaa... Milloin rakastaa liikaa? Silloinko, kun tuntee hukkuvansa, vai silloin kun unohtaa itsensä ajatellessaan vaan rakkaidensa parasta? Vai onko se vain terve merkki todellisesta rakkaudesta? Olen sitä mieltä että rakastaa ei voi liikaa, rakkaudestahan saa energiaa ja elämäniloa! Mutta rakkaudet pitää pitää tasapainossa, muuten rakastaminenkin saattaa muuttua työksi. Tulee rakkauden ammattilainen, hehee... Ei sitä en tarkoittanut. Mutta rakkaudesta pitää pitää huolta, samoin kuin kaikesta muustakin tärkeästä, ettei siitä tule taakkaa. Ja se balanssin löytäminen saattaa olla haasteellista, vaikkapa kun ajatellaan rakkautta lapsiaan ja itseään kohtaan. Tai ystäviään kohtaan. Tai läheisiään kohtaan esimerkiksi tilanteissa joissa lähimmäisen rakkauden nimissä joutuu tekemään jotain mikä kolauttaa toista. Rakkaus ajatellaan aina vain positiivisena asiana, mutta onhan kaikilla asioilla kääntöpuolensa, kuinka paljon helpompaa joskus voisi olla kun pystyisi kääntämään vain selkänsä tai sulkemaan silmänsä asioilta jotka tapahtuu. Mutta kun rakastaa, niin välittää. Ja se joskus satuttaa. Se on elämää. Mitä minä sitten rakastan? eros, philia, agape, ja vaikka amorkin vielä mukaan iloiseen joukkoomme! :) Vaikka rakkaus onkin henkistä, niin minun itseni on vaikea käsitellä aihetta -rakkaus Jumalaan, samassa jutussa kuin muita rakkauden kohteita. Uskonasiat ovat sitten ihan oma lukunsa ja niiden pohtiminen vie paljon muihinkin aiheisiin kuin rakkauteen. Mitä rakkaus minusta tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että joku ihminen tai asia on niin tärkeä, että ilman sitä elämästä puuttuisi jotain. Sen tuntee sydämessä kun jotain rakastaa. Ja vaikka aina ei saa kaikkea mitä haluaa niin se ei silti estä rakastamasta jotakin, se tunnekin siitä tekee onnellisemmaksi ja ehyemmäksi. Joskus tuntuu että sitä ihan pakahtuu katsellessaan vaikka lapsiaan ja toivoessaan ettei heille koskaan tapahtuisi mitään pahaa. Niinä hetkinä saattaa tuntua että sitä voisi jopa rakastaa liikaa. Mutta sitten taas loytyy se balanssi, ja siitä kaikesta hyvästä pystyy nauttimaan. Minä rakastan lapsiani ja ihmistä, jonka kanssa jaan elämäni. Rakastan perhettäni. Rakastan ihmisiä jotka koskettavat sydäntäni ja sieluani. Rakastan eläimiä, ja luontoa. Rakastan fiilistelyhetkiä. Rakastan sitä tunnetta, kun pystyy täysillä revittämään ja iloitsemaan elämästä. Rakastan taidetta ja kulttuuria. Rakastan elämää! Ja tietenkin unohtamatta itseäni, minua minä myös rakastan. With Love, Mirri

kiirettä pitää...

Ei, en ole luopunut kirjoittelemisesta näin äkkiä! Valitettavan kiireistä tämä arki vain, huh... Jos nyt taas pitää jotain syvällisempää nopeasti tähän heittää, niin oikeasti on kyllä tosi harmillista, että ihmisillä, itseni mukaan lukien, on alituinen kiire tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Voi kun voisi vaan välillä ottaa time-outin ja tehdä niitä asioita mistä nauttii ja saa kicksejä! Eläkeikään on kuitenkin vielä vähän matkaa. Noh, en halua kuitenkaan kuulostaa negatiiviselta, onhan se onni sekin että on työ josta nauttii ja perhe joka pitää positiivisella tavalla kiireisenä, se perhekään ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys kaikille. Eli olkaamme edelleen onnellisia siitä mitä meillä on ja lakatkaamme valittamasta turhasta. Ei muuta kun tuulta purjeisiin ja täyttä höökyä eteenpäin! Ja todella toivon, että ehtisin tässä lähipäivinä taas pysähtyä hetkeksi ja miettiä elämän menoa hieman tarkemmin, ja kirjoittaa. Siitä saa energiaa. Viuh viuh viuh!