Wow, it's been a while...
Ei niinkään, että ajatukset olisivat olleet vähissä, päin vastoin. Suuria asioita ja tunteita, ja niin henkilökohtaisia että niiden jakaminen on tuntunut tosi vaikealta. Outo löytää itsestään sekin puoli, olen aina ajatellut että on helppo olla avoin, mutta jokin on muuttunut. But now it's the time. Aika raottaa taas ovea ja päästää mutamat ajatukset maailmalle :)
Viimeiset kuukaudet ovat olleet varmasti jossain määrin vaikeimpia elämässäni, ilman että olen edes tajunnut asiaa. Tai myöntänyt sitä ainakaan. Elämä muuttui, kaikki meni uusiks, oli aika aloittaa alusta. "Ei tunnu missään" hoin itselleni piiiiiiitkään. Ja itse elämänmuutos, sen koen edelleen olevan ainoastaan positiivinen asia lopulta, tarpeellinen ja ehdottomasti oikea päätös. Ja koska näin on, en antanut itselleni olla surullinen. Tai peloissaan. Saati sitten avuton, minäkö, never.
Mutta kyllähän se on nyt pakko myöntää että kyllä se surutyö on tehtävä, ennemmin tai myöhemmin. Kaikki ne negatiiviset tunteet jotka lakaisee maton alle, ei ne sieltä katoa, kyllä ne pitää siivota pois, pikku hiljaa, vähän kerrallaan. Ja hyväksyä se tosiasia että ei se tee ihmisestä heikkoa, kaikki mikä ei tapa niin vahvistaa. Aallokossa surffaillen, välillä pohjalla, josta sitten taas ponnistaa ylös. Mutta ei se helppoa ole ollut, myöntää että hei, nyt vituttaa. Nyt olen niin vihainen että tekis mieli huutaa. Tai niin surullinen että tuntuu että sydän painaa tonnin. Ja viimeisenä muttei lainkaan vähäisimpänä on pelko, pahin painajaiseni myöntää että jotkin asiat pelottavat.
Koko tämä tunteiden sekamelska on vaan nyt käytävä läpi, putsata pöytä ja tehdä tilaa uudelle. Hyväksyä se että välillä muakin saa ihan tosissaan ottaa päähän asiat jotka omasta mielestä olisi voinut mennä toisin. Vihainen, useimmiten itselleen, että miksi pitää olla niin jääräpäinen että yrittää viimeiseen asti uskotella itselleen ja muille että elämä on yhtä auringonpaistetta. Surullisuus, se on ollut haastava tunne, koska syy surullisuuteen ei olekaan niin yksiselitteistä. Olen surullinen koska: olen yksinäinen, tunnen vieneeni lapsiltani mahdollisuuden elää "normaalia perhe-elämää" seuratessani omia tunteitani, tunnen menettäneeni ystävän, jonka seurassa oli lupa itkeä. Ja olen surullinen koska huomaan että yksikään surullisuuteni syistä ei johdu siitä että olisin menettänyt "sillä tavalla rakkaan" vaan nimenomaan ystävän. Something has been wrong. Ja olen surullinen koska huomaan olleeni surullinen ja yksinäinen jo pitkän aikaa. Elämänmuutos oli varmasti väistämätön ja oikea päätös, mutta silti surutyö on tehtävä. Surullista on myös huomata että ei voi saada elämältä sitä mitä eniten maaailmassa haluaa.
Pelko. Mitä jos? Nyky-yhteiskunnassa pelko koetaan heikkoutena. Pelko on kuitenkin yksi alkukantaisimmista tunteista, ja sitä on turha vastustaa, joskus saa pelottaa. On rankkaa myöntää itselleen että pelottaa, varsinkin tilanteessa jossa yhtäkkiä oletkin yksin vastuussa kaikesta, omasta elämästä, kahdesta lapsesta, taloudesta, hyvinvoinnista, ihan kaikesta. Mutta kyllä se vaan on ihan helvetin pelottavaa, vaikka sitä luulis että kahden lapsen äitinä on tottunut ottamaan vastuuta jo ennestään. Tilanne on nyt eri, nyt kun on pakko jaksaa ja pakko pärjätä ja pakko voida hyvin. Ei ole lupa pelätä, mukamas. Mutta kyllä mua pelottaa, ei siitä päästä mihinkään.
No joo, ei sillä että elämä olisi pelkästään kielteisten tunteiden virtaa. Olen oppinut taas itsestäni paljon, kasvanut ja vahvistunut. Annan itselleni luvan rakastaa ja iloita elämästä. Pitää tehdä tilaa muutokselle, päästää sydämestä kaikki vanha paha pois jotta saa tilaa uudelle. Nostaa sitä maton kulmaa, vaikka ensin varoen, ja siivota vanhat sotkut pois. Ja luottaa siihen että elämä kantaa. Ehkä paras elämänohje minkä olen viime aikoina saanut. Elämä kantaa. Pitää uskaltaa irrottaa otteensa ja antaa elämän kuljettaa. Ja hyväksyä se että kaikki ei aina mene kuin Strömsössä. Minäkin olen vain ihminen.
Ei niinkään, että ajatukset olisivat olleet vähissä, päin vastoin. Suuria asioita ja tunteita, ja niin henkilökohtaisia että niiden jakaminen on tuntunut tosi vaikealta. Outo löytää itsestään sekin puoli, olen aina ajatellut että on helppo olla avoin, mutta jokin on muuttunut. But now it's the time. Aika raottaa taas ovea ja päästää mutamat ajatukset maailmalle :)
Viimeiset kuukaudet ovat olleet varmasti jossain määrin vaikeimpia elämässäni, ilman että olen edes tajunnut asiaa. Tai myöntänyt sitä ainakaan. Elämä muuttui, kaikki meni uusiks, oli aika aloittaa alusta. "Ei tunnu missään" hoin itselleni piiiiiiitkään. Ja itse elämänmuutos, sen koen edelleen olevan ainoastaan positiivinen asia lopulta, tarpeellinen ja ehdottomasti oikea päätös. Ja koska näin on, en antanut itselleni olla surullinen. Tai peloissaan. Saati sitten avuton, minäkö, never.
Mutta kyllähän se on nyt pakko myöntää että kyllä se surutyö on tehtävä, ennemmin tai myöhemmin. Kaikki ne negatiiviset tunteet jotka lakaisee maton alle, ei ne sieltä katoa, kyllä ne pitää siivota pois, pikku hiljaa, vähän kerrallaan. Ja hyväksyä se tosiasia että ei se tee ihmisestä heikkoa, kaikki mikä ei tapa niin vahvistaa. Aallokossa surffaillen, välillä pohjalla, josta sitten taas ponnistaa ylös. Mutta ei se helppoa ole ollut, myöntää että hei, nyt vituttaa. Nyt olen niin vihainen että tekis mieli huutaa. Tai niin surullinen että tuntuu että sydän painaa tonnin. Ja viimeisenä muttei lainkaan vähäisimpänä on pelko, pahin painajaiseni myöntää että jotkin asiat pelottavat.
Koko tämä tunteiden sekamelska on vaan nyt käytävä läpi, putsata pöytä ja tehdä tilaa uudelle. Hyväksyä se että välillä muakin saa ihan tosissaan ottaa päähän asiat jotka omasta mielestä olisi voinut mennä toisin. Vihainen, useimmiten itselleen, että miksi pitää olla niin jääräpäinen että yrittää viimeiseen asti uskotella itselleen ja muille että elämä on yhtä auringonpaistetta. Surullisuus, se on ollut haastava tunne, koska syy surullisuuteen ei olekaan niin yksiselitteistä. Olen surullinen koska: olen yksinäinen, tunnen vieneeni lapsiltani mahdollisuuden elää "normaalia perhe-elämää" seuratessani omia tunteitani, tunnen menettäneeni ystävän, jonka seurassa oli lupa itkeä. Ja olen surullinen koska huomaan että yksikään surullisuuteni syistä ei johdu siitä että olisin menettänyt "sillä tavalla rakkaan" vaan nimenomaan ystävän. Something has been wrong. Ja olen surullinen koska huomaan olleeni surullinen ja yksinäinen jo pitkän aikaa. Elämänmuutos oli varmasti väistämätön ja oikea päätös, mutta silti surutyö on tehtävä. Surullista on myös huomata että ei voi saada elämältä sitä mitä eniten maaailmassa haluaa.
Pelko. Mitä jos? Nyky-yhteiskunnassa pelko koetaan heikkoutena. Pelko on kuitenkin yksi alkukantaisimmista tunteista, ja sitä on turha vastustaa, joskus saa pelottaa. On rankkaa myöntää itselleen että pelottaa, varsinkin tilanteessa jossa yhtäkkiä oletkin yksin vastuussa kaikesta, omasta elämästä, kahdesta lapsesta, taloudesta, hyvinvoinnista, ihan kaikesta. Mutta kyllä se vaan on ihan helvetin pelottavaa, vaikka sitä luulis että kahden lapsen äitinä on tottunut ottamaan vastuuta jo ennestään. Tilanne on nyt eri, nyt kun on pakko jaksaa ja pakko pärjätä ja pakko voida hyvin. Ei ole lupa pelätä, mukamas. Mutta kyllä mua pelottaa, ei siitä päästä mihinkään.
No joo, ei sillä että elämä olisi pelkästään kielteisten tunteiden virtaa. Olen oppinut taas itsestäni paljon, kasvanut ja vahvistunut. Annan itselleni luvan rakastaa ja iloita elämästä. Pitää tehdä tilaa muutokselle, päästää sydämestä kaikki vanha paha pois jotta saa tilaa uudelle. Nostaa sitä maton kulmaa, vaikka ensin varoen, ja siivota vanhat sotkut pois. Ja luottaa siihen että elämä kantaa. Ehkä paras elämänohje minkä olen viime aikoina saanut. Elämä kantaa. Pitää uskaltaa irrottaa otteensa ja antaa elämän kuljettaa. Ja hyväksyä se että kaikki ei aina mene kuin Strömsössä. Minäkin olen vain ihminen.
