ONNEA ON...

... istua hiljaa käsikädessä
... hyvät ystävät
... olla rakastunut


Muistatteko näitä lauseita, joita oli sellaisten isopäisten tyttö- ja poikahahmojen kanssa piirrettynä silloin joskus vanhoina hyvinä aikoina? Niitä oli vaikka millä mitalla, simppeleitä lausahduksia elämästä.


Olen tässä kovasti miettinyt onnellisuutta... Mitä sitä tarvitsee elämältään ollakseen onnellinen? Ja onko onnellinen ja onneton absoluuttiset vastakohdat? Demokritos arvioi sen olevan onnellinen joka ei sure sitä mitä häneltä puuttuu vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. Ja lisätäkseni tähän vielä, ystäväni tiivisti mielestäni aika osuvasti, joskin ehkä tietämättään että jäin sitä ajattelemaan, onnen, sanoessaan että ei voi olettaa että tarvitsee toista ihmistä tekemään itsensä onnelliseksi, kyllä onnelliseksi pitää tehdä itse itsensä.


Itse pidän seuraavasta lainauksesta:

Happiness is not something ready made. It comes from your own action. Dalai Lama

 Pää on täynnä pohdintoja ja pähkäilyjä. Jos nyt otetaan taas askel taakse ja mietitään vielä noita vastakohtia onnellinen- onneton. Mielestäni voi olla olematta onneton vaikkei olisikaan 100% onnellinen. Ja vaikka uskonkin Demokritoksen olleen varsin fiksu kaveri, vähän lähtisin kuitenkin kritisoimaan tuota hänen teoriaansa. Pitäisikö ihmisen oikeasti vain tyytyä siihen mitä hänellä on? Desagree. Eikä tietenkään saa olla kiittämätön tai ahne, sitä en tarkoita, ja toki olen samaa mieltä että pitää muistaa iloita siitä mitä on, mutta loppupeleissä, se, että yrität väkisin löytää onnellisuuden siitä mitä sinulla on vaikka sitä ei oikeasti olisikaan, on mielestäni itsensä huijaamista. Piste.

Kukaan ei sitä onnea ovesi eteen kanna, eli itse jokaisen on mielestäni löydettävä oma onnellisuutensa, joskin siihen monesti toki liittyvät muut ihmiset ja ympäristö muutenkin. Ja jokaisella on omat juttunsa, mitä tarvitsee ollakseen onnellinen. Toiset ovat onnellisia elämän pienistä iloista, toiset tarvitsevat onnellisuuteen mahtipontisia suorituksia tai saavutuksia.

Mitä minä sitten tarvitsisin ollakseni onnellinen? Onnellisuus koostuu monista pienistä ja suurista asioista. Onnellisuus on suurimmaksi osaksi tunteita, joten niitä on suht hankala pukea sanoiksi. Mutta yritänpä raapustaa tähän muutaman:

OLEN ONNELLINEN JOS...

- saan olla just as I am, eli oma itseni

- ajatuksiani ja arvojani kunnioitetaan

- olen rakastettu, haluttu ja tasavertainen

- läheiseni ovat onnellisia

- minulla on koti joka tuntuu kodilta

- minulla on työ joka saa minut haastamaan itseni päivästä toiseen

- elämäni on värikästä, vauhdikasta, jännittävää mutta kuitenkin turvallista
- ympärilläni on ihmisiä joiden kanssa voi jakaa sekä ilot että surut, on se sitten rumaa tai kaunista
- tiedän että minulla on "turvasatama", kainalo mihin voin aina käpertyä jos maailma vituttaa


Kuten jo aiemmin kirjoitin, onni muodostuu monista pienistä asioista. Kuitenkin on ihan hyvä, välillä jopa välttämätöntä, pysähtyä, hengittää syvään, kerätä ajatuksensa ja oikeasti maistella maailmaa ympärillään. On helppoa sanoa onko onnellinen vai onneton, sen tuntee. Mutta tarkempi analysointi vaatiikin sitten vähän enemmän avautumista, itselleen. 


This is who I am. This is how I feel. This is what I want.

ihanan rauhallinen ilta musiikkia kuunnellen...

Suomalaiseen syksyyn sopii melankolinen musiikki....

Ei vaan, itse olen jotakuinkin syksyihminen, eli vuodenajan puolesta ei ole melankoliaa ilmassa :)

Mutta pimenevät illat saavat aikaan sen, että tekee mieli ottaa pieniä feelistely-hetkiä arjen lomassa. Istua yksin olkkarissa ja kuunnella kaikkia ihania vanhoja kappaleita.

Nukkumaankin pitäis mennä, mutta taasen musiikki vie mennessään ja aina pitää kuunnella vielä yksi uusi biisi joka tuo muistoja mieleen.

Olkoonkin nämä vaikka sitten sellaisia unilauluja aikuisille (ps. nukkumatilla oli niin tylsä musavideo etten viitsinyt laittaa sitä;) )

Good night
Sleep tight
Wake up right
In the morning light

Dear food diary...

I'M GOING NUTS!!!!!

Tiesitkö tätä pähkinöistä, tai pikemminkin pähkinäallergiasta:

- jos on maapähkinäallergia, saattaa silti olla, että jotkut muut pähkinät sopivat
- kaikki pähkinäksi nimetyt eivät edes ole pähkinöitä! weird...
- maa- ja hasselpähkinä ovat niitä pahiten allergisoivia, muut vähemmän (jos siis kyse on maapähkinäallergiasta)

Ja mitä minä näillä kaikilla tiedoilla teen? No arvatkaa! Olen ollut "pähkinäallergikko" viimeiset 20 vuotta jotakuinkin. Ja koska maapähkinästä olen joskus teininä saanut kunnon allergiset reaktiot, enpä ole sitten pahemmin uskaltanut testailla että kuinka paljon niitä voi syödä saamatta mitään kohtausta.

Kuitenkin olen aina joskus popsinut pari pähkinää, esim. pistaasi- tai pekaanipähkinää saamatta mitään oireita. Olenkin aina luullut että se johtuu vain pienestä määrästä kun en kuitenkaan ole (tietääkseni) ihan niin allerginen että heti vetäisi kurkku tukkoon.

Noh, joka tapauksessa, sattumien summana, toin himaan lauantaina pussin pistaasipähkinöitä (jotka muuten nettiopiskelun jälkeen selvisi olevan hedelmiä, ei pähkinöitä...). Popsin niitä ensin pari. Ja odotin tapahtuuko jotain. Sitten popsin ehkä pari lisää. Ja taas odotin että koska alkaa kurkkua kutittamaan. Ei alkanut! Sitten oli jo pakko mennä nettiin lukemaan, että voiko pähkinäallergiasta parantua. Siihen tuli valitettavasti kieltävä vastaus, mutta uutena tietona siis tuli se, että ihminen ei ole välttämättä kaikille pähkinöille allerginen, tai siis pähkinäksi nimetyille, no anyway....

Ja siitähän se mopo sitten karkas, nyt oon kolme päivää putkeen vetänyt illalla hirvittävät kipolliset pistaaseja, jotka oikeasti ovat niiiiiiiiiin hyviä, ja voitte miettiä millaiset mieliteot se teettää, kun on 20 vuotta ilman pähkinöitä ja sit yllättäen uskaltaakin syödä niitä! Eli täällä on popsittu kuin Tiku ja Taku konsanaan ilman allergisia reaktioita! I'm so happy for me! :)

Mamma laulaa tuutulauluja...

Tämä mamma se on kova tyttö laulelemaan... Laulan autossa. Ja suihkussa. Kokatessani ja siivotessani. Olen kuin yksi seitsemästä kääpiöstä, kun laulain työtäin teen. Ja lasten kanssa lauletaan, ja lapsille lauletaan.

Mamma, laula tuutulaulu! "Joka ilta kun lamppu sammuu..." kyllähän meillä tuotakin hoilotellaan joskus iltaisin. Joskus kun Emil oli ihan pieni, ja hänelle laulelin joskus pitkiäkin aikoja kun tuo nukkumaan meno ei ole koskaan oikein ollut "Empun juttu", eli siinä saattoi joskus vierähtää jopa parikin tuntia. Juontaen juurensa niistä ajoista, kun perinteisten tuutulaulujen lista olitiin kaluttu läpi jo pariin kertaan, otin iltaohjelmistoon muitakin kappaleita ;)

Jos kerran lauletaan, niin miksei lapselle voisi laulaa sellaisia kappaleita, jotka ovat itselle tärkeitä tai mieleisiä. Tuskin se lapsi niitä sanoja niinkään kuuntelee, kunhan vaan kuulee tutun äänen johon voi turvallisesti nukahtaa. Meillä onkin siis ihan omat tuutulaulut. Lapset saattavat kuulla unilaulukseen guns'n rosesia tai beatlesiä, Egotrippiä tai milloin mitäkin.

Se on aikasta jänskää, kun miettii että millaisia fiiliksiä mikäkin biisi saa itsessä aikaan. Kun on tällainen tunne-eläjä, saattaa jotkut kappaleet herättää suuriakin tunteita tai saada kyyneleen vierähtämään poskelle. Moni kappale yhdistyy mielessä johonkin tiettyyn paikkaan tai tiettyyn tilanteeseen tai henkilöön. Jotkut biisit jaksavat vuodesta toiseen säväyttää.

Ja miksi tämä "tarina" tänään? Kunhan nyt tein taas aikamatkaa muistoihin lauleskellessani "tuutulaulua"...

Yksi on kuitenkin ollut ylitse muiden jo muistaakseni lukioajoista lähtien. Eräs biisi, jonka osaan varmasti unissanikin ulkoa, joka jollain omituisella tavalla on kulkenut matkassani jo, mitä siitä nyt tulee, viitisentoista vuotta ainakin. Ja aina se on yhtä sielukas (voiko musiikkia kuvailla sanalla sielukas?). Lapset on jo vatsassa kelluessaan kuunnelleet sitä, sitä on laulettu pitäen kädestä pinnasängyn pinnojen välistä, ja sen sanoihin nukahdetaan pää vatsani päällä nykyisinkin.

Tiivistys omasta elämästä

Osallistuin toissapäivänä työni puolesta erääseen koulutukseen. Ensi töikseen aamulla kun aloitimme, kouluttaja pyysi meitä kirjoittamaan tyhjälle A4:lle ylös sanan OLEN, keskelle HAAVEENI ja vielä alas MOTTONI.

Siinä sitten aivoja piti herätellä kun oli tosiaan pari minuuttia aikaa kirjoittaa vastaukset. Ei mikään helppo nakki! Mitään enempää ohjeistusta ei tullut, joten ensi töikseni jouduin analysoimaan itselleni kysymystä, että lähdenkö vastaamaan ns. työminänä vai henkilökohtaisena minänä. Ja JOS minulla olisi ollut enemmän aikaa, olisin varmasti lähtenyt haastamaan itseäni kysymyksellä, onko meitä kaksi :) Ts. onko työminäni erilainen kuin sitten olen ihan oikeasti. Tähän kysymykseen voimme palata vaikkapa joskus paremmalla ajalla.

Otin kuitenkin itselleni tutun linjan, eli olin niin rehellinen kuin siinä 2 minuutissa pystyin, kirjasin paperille aidot ajatukseni enkä miettinyt sitä "mitä olisi pitänyt kirjoittaa", tai että mikä olisi kuulostanut hyvältä pomolle tai että mikä olisi antanut itsestäni paremman kuvan.

Seuraavaa siihen sitten raapustin:

OLEN iloinen mutta kiireinen nainen, joka tasapainoilee mielenkiintoisen, mutta haastavan työn sekä kahden pienen lapsen aiheuttaman kotisirkuksen välillä.

HAAVEENI on kokea aina vain enemmän ja enemmän uusia elämyksiä ja kokemuksia (tai jotain tuonne päin, en muista tarkalleen miten sen sinne kiireessä muotoilin)

MOTTONI "on vain yksi elämä"

Oli tosiaan haasteellista laittaa paperille jossain määrin syvimmät ajatuksensa, ja sanoa ne ääneen täysin vieraille ihmisille. Ja ennenkaikkea, olla rehellinen itselleen.

Se hetki koulutuksesta tuli ja meni, ajatukset kerrottiin ääneen ryhmissä, ja luulenpa että kukaan ei sitä sen enempää jäänyt miettimään, että mitä kukin sanoi. Paitsi tietenkin minä, joka jäi arvatenkin analysoimaan, että mitä itse kerroin itsestäni.

Aina sanotaan, että totuuden kuulee lasten ja humalaisten suusta. Ja ei, en ollut aamu kymmeneltä kännissä, enkä niin unenpöpperössä että olisin taantunut lapsen tasolle, mutta luulen, että tuollainen "tempaus", jossa harkinnalle ei jää paljoa aikaa saa ihmiset ilmaisemaan itseään suht rehellisesti.

Se, mitä OLEN omien sanojeni mukaan, pitää todellakin paikkaansa. Tuohon yhteen lauseeseen on kiteytetty se, mitä tällä hetkellä "suoritan". Työtä ja lastenhoitoa. Siinä se sitten tulikin. En kirjoittanut tavallaan mitään itsestäni, millainen olen ihmisenä tai mitkä asiat ovat minulle lähellä sydäntä. Kirjoitin mitä TEEN. Kait tämä arjen pyöritys saa kaiketi aikaan sen, että ensimmäisenä lähtee kertomaan tuota suorituspuolta, "unohtaen itsensä" ja tavallaan ohittaa perimmäisen kysymyksen, WHO AM I?

HAAVEENI kuvasin suht yleistäen. En halunnut kertoa niistä muille. Voiko ihminen olla sekä ulospäinsuuntautunut että sisäänpäinkääntyvä samaan aikaan??? Sillä vaikka olenkin sosiaalinen ja handlaan smalltalkin tuntemattomassakin seurassa, tulee minulla se raja vastaan jossain vaiheessa, eli se mitä haluan muiden minusta tietävän. Omat haaveeni ja unelmani ovat ehkä niitä kaikkein henkilökohtaisimpia asioita, joita en jaa muuta kuin erittäin läheisten ihmisten kanssa. En kuitenkaan valehdellut, kaikki mitä kirjoitin on totta, rehellinen kun olen, mutta jotenkin alitajuisesti jätin vastauksen hyvin väljäksi.

MOTTONI tuotti ehkä eniten päänvaivaa niiden muutamien minuuttien aikana. Ennen en ole miettinyt omalle elämälleni mottoa tai iskulausetta. Luen mielelläni muiden ihmisten kirjoittamia ajatuksia, elämänviisauksia ja sanontoja mutta IKINÄ en ole ennen kirjoittanut sellaista omalle elämälleni. Mikä olisi oma mottoni? Nyt jälkeenpäin kun tuota vielä mietin, en usko että tuon osuvammin olisin kuitenkaan voinut omia ajatuksiani, elämänfilosofiaani, valintojani tai asenteitani tiivistää yhteen lauseeseen. Joten olkoon se tästä eteenpäin oma mottoni :)

- Muista ajatella myös itseäsi
- Älä tyydy olemaan onneton
- Tavoittele unelmiasi
- Mene läpi vaikka harmaan kiven mikäli se auttaa sinua saavuttamaan tavoitteesi
- Älä luovuta, taistele!
- Uskalla rakastaa niin että sattuu
- Uskalla ottaa riskejä
- Tunne itsesi ja ole rehellinen itsellesi.
- Elä elämäsi

"ON VAIN YKSI ELÄMÄ" :D

Ollaan hiljaa vain, on tunne sanaton...

Hih, ei syytä huoleen, ihan kasassa täällä ollaan vaikka tuo jostain kotimaisesta iskelmästä tuo lause onkin :)

Nuo sanat vaan tulivat jostain mieleeni kun mietin mitä kirjoittaisin. Mietin, miten ilmaista ymmärrettävästi taas ajatuksiani ja haikailujani.

Suurimman osan ajasta valitan, kun on vaan ihan helvetillinen kiire koko ajan. Ja jos en valita siitä että on kiire, luultavasti harmittelen sitä, että on tylsää tai yksinäistä. Complicated... 

Jos nyt aloitetaan tuosta kiireestä. Tilannehan nyt vaan on se, että arki pienten lasten kanssa ON kiireistä lähestulkoon aina, eikä siinä mitään vikaa, tietoinen valinta. Tunteja vuorokauteen tarvittaisiin vähintään muutama lisää jotta kaikki asiat, mitä päivän aikana pitäisi tehdä, tulisi hoidettua. Kiire kiire kiire.... Se alkaa jo siitä hetkestä kun nousee sängystä (siis ainakin yksi torkku siitä kun kello on oikeasti herättänyt, koskaan en ole ollut aamuihminen, enkä luultavasti tule olemaankaan) ensimmäinen kellotuskohta on siinä, että saisi lapset dagisiin edes 1,5h sisällä siitä kun on herätty. Seuraavana raskaalla kaasujalalla duuniin matkalla harmitellen sitä ettei ole noussut silloin kuin olisi pitänyt ja kiittäen onneaan siitä ettei ole sidottu mihinkään tiettyihin työaikoihin. Töissä on kiire, yleisesti ottaen aina, eli päivässä ehtii tehdä vain osan niistä töistä mitä oli suunnitellut tekevänsä. Eikä pieni stressi tuossa tilanteessa ole ollenkaan pahasta, päinvastoin, se saa toimimaan tehokkaammin, mutta mainitsen sen nyt kuitenkin ollen se osa kiirepäivän rutiinia. Ja sitten koittaa iltapäivä. Tiktak sanoo kello ja mamma alkaa miettimään että kuinkas kauan ne lapset ovat siellä päivähoidossa jo olleet. Tavoitteenani on, ettei paljoa 8 tuntia ylity, se on mielestäni jo tarpeeksi pitkä päivä pienille lapsille, jos siis pystyn vain siihen vaikuttamaan, joskus onnistuu, joskus ei. Ja sitten kaasutellaan taas takaisin töistä, haetaan lapset, kotona ollaan viiden-puoli kuuden aikaan ja sitten onkin jo pari nälkäistä suuta norkoomassa ruokaa keittiön kaapeista. Illallisaika, ehkä päivän pahin kellotus, että saan lapsille ruoan pöytään "ihmisten aikoihin". Monesti se venähtää puoli seitsemään väkisin. Ja sitten iltahepulit ja muut tavaksi muodostuneet juonenkäänteet, joiden seurauksena olohuone näyttää sotatantereelta. Pienemmän saa nukkumaan kahdeksan aikaan, isompaa saakin sitten tainnutella pidempään, usein niin pitkään että itse menen nukkumaan samaa matkaa yläkertaan. Ja kellotus, nukkumaanmenoaika! 

Sitten sitä yrittää vielä epätoivoisesti käyttää kaiken liikenevän oman ajan siihen, että voisi oikeasti tehdä jotain aikuisten juttuja, normaali arki kun sisältää vain muumeja ja kotileikkejä, huumoripuolella painotus on hyvin vahvasti paukku-huumoriin tai haisusukka-hihittelyihin. Ystäviä on kova kova ikävä, joten se oma-aika mitä jää, on yritettävä lähestulkoon pakonomaisesti käyttää edes jonkinnäköiseen sosiaaliseen elämään.

Silti sitä välillä tuntee olonsa tosi yksinäiseksi. Ja on tylsää. Eipä uskoisi, tämän rumban keskellä. Mutta kyse on siitä tunteesta. Olotilan tai asioiden jakamisesta. Jonkin näköisestä sanattomasta keskustelusta. Läsnäolosta. Onhan minulla seuraa aamusta iltaan mutta välillä kun miettii, saattaa mennä pitkiäkin aikoja kun olen viimeksi keskustellut syvällisesti kenenkään kanssa, parantanut maailmaa, oli aihe sitten mikä tahansa (työasioita ei siis lasketa),tai olleensa toisen ihmisen kanssa kontaktissa niin että olisi oikeasti tuntenut toisen läsnäolon ja päässyt jakamaan ajatuksiaan ja fiiliksiään. Ja ehkäpä vielä tuota keskusteluakin tärkeämpänä pitäisin juuri tuota läsnäoloa. Tai sitä että saa vaan käpertyä pieneksi kainaloon ja unohtaa suuren maailman murheet. Mutta niin se arki vie mennessään, ensin on aamu ja yhtäkkiä onkin taas jo ilta, maanantaiaamua seuraakin yhtäkkiä perjantai-ilta, kuten tänäänkin, viikko taas katosi jonnekin, hupsis!

Mitä sitten kaipaisin? Seuraa olemaan hiljaa! Kuulostaako hullulta? No ehkä se onkin sitä. Syksyn pimeneviin iltoihin, timeouteja arkeen. Rauhoittua, rentoutua, ja olla vain hiljaa. Tähtiä on ihana tuijottaa, mutta kivempaa sekin on kaksin kuin yksin.