Hih, ei syytä huoleen, ihan kasassa täällä ollaan vaikka tuo jostain kotimaisesta iskelmästä tuo lause onkin :)
Nuo sanat vaan tulivat jostain mieleeni kun mietin mitä kirjoittaisin. Mietin, miten ilmaista ymmärrettävästi taas ajatuksiani ja haikailujani.
Suurimman osan ajasta valitan, kun on vaan ihan helvetillinen kiire koko ajan. Ja jos en valita siitä että on kiire, luultavasti harmittelen sitä, että on tylsää tai yksinäistä. Complicated...
Jos nyt aloitetaan tuosta kiireestä. Tilannehan nyt vaan on se, että arki pienten lasten kanssa ON kiireistä lähestulkoon aina, eikä siinä mitään vikaa, tietoinen valinta. Tunteja vuorokauteen tarvittaisiin vähintään muutama lisää jotta kaikki asiat, mitä päivän aikana pitäisi tehdä, tulisi hoidettua. Kiire kiire kiire.... Se alkaa jo siitä hetkestä kun nousee sängystä (siis ainakin yksi torkku siitä kun kello on oikeasti herättänyt, koskaan en ole ollut aamuihminen, enkä luultavasti tule olemaankaan) ensimmäinen kellotuskohta on siinä, että saisi lapset dagisiin edes 1,5h sisällä siitä kun on herätty. Seuraavana raskaalla kaasujalalla duuniin matkalla harmitellen sitä ettei ole noussut silloin kuin olisi pitänyt ja kiittäen onneaan siitä ettei ole sidottu mihinkään tiettyihin työaikoihin. Töissä on kiire, yleisesti ottaen aina, eli päivässä ehtii tehdä vain osan niistä töistä mitä oli suunnitellut tekevänsä. Eikä pieni stressi tuossa tilanteessa ole ollenkaan pahasta, päinvastoin, se saa toimimaan tehokkaammin, mutta mainitsen sen nyt kuitenkin ollen se osa kiirepäivän rutiinia. Ja sitten koittaa iltapäivä. Tiktak sanoo kello ja mamma alkaa miettimään että kuinkas kauan ne lapset ovat siellä päivähoidossa jo olleet. Tavoitteenani on, ettei paljoa 8 tuntia ylity, se on mielestäni jo tarpeeksi pitkä päivä pienille lapsille, jos siis pystyn vain siihen vaikuttamaan, joskus onnistuu, joskus ei. Ja sitten kaasutellaan taas takaisin töistä, haetaan lapset, kotona ollaan viiden-puoli kuuden aikaan ja sitten onkin jo pari nälkäistä suuta norkoomassa ruokaa keittiön kaapeista. Illallisaika, ehkä päivän pahin kellotus, että saan lapsille ruoan pöytään "ihmisten aikoihin". Monesti se venähtää puoli seitsemään väkisin. Ja sitten iltahepulit ja muut tavaksi muodostuneet juonenkäänteet, joiden seurauksena olohuone näyttää sotatantereelta. Pienemmän saa nukkumaan kahdeksan aikaan, isompaa saakin sitten tainnutella pidempään, usein niin pitkään että itse menen nukkumaan samaa matkaa yläkertaan. Ja kellotus, nukkumaanmenoaika!
Sitten sitä yrittää vielä epätoivoisesti käyttää kaiken liikenevän oman ajan siihen, että voisi oikeasti tehdä jotain aikuisten juttuja, normaali arki kun sisältää vain muumeja ja kotileikkejä, huumoripuolella painotus on hyvin vahvasti paukku-huumoriin tai haisusukka-hihittelyihin. Ystäviä on kova kova ikävä, joten se oma-aika mitä jää, on yritettävä lähestulkoon pakonomaisesti käyttää edes jonkinnäköiseen sosiaaliseen elämään.
Silti sitä välillä tuntee olonsa tosi yksinäiseksi. Ja on tylsää. Eipä uskoisi, tämän rumban keskellä. Mutta kyse on siitä tunteesta. Olotilan tai asioiden jakamisesta. Jonkin näköisestä sanattomasta keskustelusta. Läsnäolosta. Onhan minulla seuraa aamusta iltaan mutta välillä kun miettii, saattaa mennä pitkiäkin aikoja kun olen viimeksi keskustellut syvällisesti kenenkään kanssa, parantanut maailmaa, oli aihe sitten mikä tahansa (työasioita ei siis lasketa),tai olleensa toisen ihmisen kanssa kontaktissa niin että olisi oikeasti tuntenut toisen läsnäolon ja päässyt jakamaan ajatuksiaan ja fiiliksiään. Ja ehkäpä vielä tuota keskusteluakin tärkeämpänä pitäisin juuri tuota läsnäoloa. Tai sitä että saa vaan käpertyä pieneksi kainaloon ja unohtaa suuren maailman murheet. Mutta niin se arki vie mennessään, ensin on aamu ja yhtäkkiä onkin taas jo ilta, maanantaiaamua seuraakin yhtäkkiä perjantai-ilta, kuten tänäänkin, viikko taas katosi jonnekin, hupsis!
Mitä sitten kaipaisin? Seuraa olemaan hiljaa! Kuulostaako hullulta? No ehkä se onkin sitä. Syksyn pimeneviin iltoihin, timeouteja arkeen. Rauhoittua, rentoutua, ja olla vain hiljaa. Tähtiä on ihana tuijottaa, mutta kivempaa sekin on kaksin kuin yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti