Asioista, kipeistä ja vaikeistakin, voi puhu niiden oikeilla nimillä. Ja siitä minä pidänkin. Omistan mielipiteitä enkä aina ole kaikkien kanssa samaa mieltä. Mitä rakastan? Elämää! Sen kaikkia värejä ja vivahteita, sen antamia mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia.
tiistai 15. maaliskuuta 2011
EI EI EI!
Miten sitä voikaan ihminen saada ahdistusta mitä ihmeellisemmistä asioista???? Tulin eilen kotiin todeten, että miksi mun aina pitää olla niin helvetin kiltti? Tai noh, enhän mä muuten niin kiltti ole, mutta sellaisten ihmisten kanssa asioidessani, joita en tunne hyvin, niin jotenkin olen tahtomattanikin aina ihan yltiö-yli kohtelias ja minun on ihan ääreis vaikea sanoa EI! Pari esimerkkiä selventääkseni taas mitä tarkoitan:
a) eräs ihminen, jolle maksan tietyistä palveluista (kuulostaa tosi tuhmalta, mutta ei ole sitä, eli kyse on ihan siis hieronnasta), niin hän on siis todella innostunut ja kiinnostunut eräistä tuotteista ja myös toimii niiden jälleenmyyjänä. Ja koko häneltä "ostamani ajan", ja vähän kauemminkin, hän kertoo tuotteistaan. Ja mitä minä teen? No minä kiltisti kuuntelen ja olen kiinnostunut! Ja olenhan minä aiheesta kiinnostunut, mutta en ehkä kuitenkaan ihan niiiiiin paljon, enkä osaa sanoa ei. Höh. Ja ihan oma vika taas, voisinhan jotenkin kauniisti ehkä kertoa, että mielummin rentoutuisin, tai keskustelisin jotain muusta, mutta eeeeiiiiiii.....
b) murehdin sitä, että olen varmasti tarpeeksi ystävällinen meillä käyvälle siivoojalle! Joo, totta! Johtuneeko siitä, että arvostan todella sitä mitä hän tekee ja että hänen työnsä on minulle ihan järjettömän suuri apu, mutta kun enhän edes näe häntä kun hän käy, niin miksi ihmeessä niin kovasti stressaan sitä että mitä hän ajattelee? Ei voi ymmärtää...
Ehkä hyvää siedätyshoitoa tähän ei-sanomiseen on se, että jostain syystä saan nykyisin todella usein puheluita lehtimyyjiltä, ja heille olen jo oppinut sanomaan ei, useimmiten, kerran jopa lyönyt luurit, mutta edelleen tunnen olevani kyllä suht helppo case, en osaa olla tarpeeksi tyly tai epäkohtelias!
Mutta onhan sekin vähän kummallista, että nykyään tämä maailma on mennyt siihen, että PITÄÄ omata tämä epäkohteliaisuusgeeni selvitäkseen joistain tilanteista. Vai pitääkö? Jotenkin tuntuu vielä tosi nurinkuriselta kelata tällaisia ajatuksia, koska minä, joka ikinä en jää sanattomaksi, ja olen kaikissa muissa tilanteissa todellakin suorapuheinen, niin sitten stressaan itseäni tällaisella asialla! Missä olen mennyt vikaan?
Voisiko joku ystävällisesti opettaa minulle miten olla tarpeeksi töykeä? ;) Anyone? Se on vaan välillä kovin raskasta olla niin kiltti...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti