Nyt tarvii varmaan lopettaa pysäköiminen inva-paikalle... Olen tullut omasta mielsestäni syrjityksi, olen tuntenut itseni vajavaiseksi, aliarvostetuksi ja vähikseksi.
Ja kaikki tämä neljän pienen kirjaimen takia: VISA!!!
Nyt kun ongelma on takanapäin, voin taas tuntea kuuluvani joukkoon ja olen saanut toimintakykyni takaisin. Pyydän anteeksi niiltä, jotka loukkaantuvat verratessani itseäni invalidiin, kyse on enemmänkin metaforasta kuin siitä että rinnastaisin tilanteiden vakavuudet. No joo, anyway...
Pieni taustatietoisku. Minulla oli luottis monta vuotta. Sitten kun rakas pankkini, joka siis on maanantaista lähtien EX-pankkini, päätti master-yhteistyön ja siirtyi ainoastaan visaan, ilmoitti minulle että minun on haettava luottokorttia uudelleen. Olin tällöin koti-äitinä ja lopun voittekin sitten arvata. Ei luottokelpoisuutta. Se, että olimme niin onnellisessa asemassa että pystyin jäämään lasten kanssa pidempään kotiin, koituikin siis tässä asiassa kohtalokseni. Sillä, että taloutemme kesti kotona olemiseni, ei ollut merkitystä siihen, että minut olisi laskettu luottokelpoiseksi, mikä olin ollut heidän asiakkaana jo vuosia. Kotiäidin työ ei siis ole arvostettavaa työtä, tässäkään asiassa, kuten ei monessa muussakaan. Ymmärrän toki että järjestelmä ei aina suosi kaikkia, mutta itselle ainakin tuli todella alistettu fiilis. Luottokortteja myönnetään opiskelijoille, työttömille yksinhuoltajille (varma tieto että näin on todella tapahtunut), mutta ei kotiäideille. Kyllä pisti ketuttamaan! Sen olisin ymmärtänyt vielä, että jos olisin ollut ensimmäistä kertaa hakemassa korttia, enkä olisi ollut työelämässä säännöllisesti, mutta en ole ollut ikinä työttömänä, työelämässä kymmenen vuotta ja kaiken lisäksi edellisen luottokorttini hoitanut aina hyvin. Niillä ei ollut merkitystä, koska olin kotiäiti.
Se, että en ole tässä muovikorttien maailmassa ollut täysipainoisena jäsenenä mukana on vaikuttanut siis niin, että en ole pystynyt varaamaan ulkomailta hotellihuoneita. Enkä liioin autoa. En ole pystynyt edes maksamaan kaikissa parkkiautomaateissa! Nettishoppaillessa vaaditaan luottokortin numero. Samoin kuin myös ulkomailla monessa paikassa (tosin ihana korvaava debit-korttini toimi yllättävän hyvin edellisellä reissulla, plussat sille). Tämä moderni yhteiskunta, tai ainakin yksi yritys joka väittää olevansa osa sitä, on siis sitä mieltä että "vaimolla" ei tarvitse olla itsenäistä maksuvälinettä vaan että kyllä se mies sitten hoitaa kaikki matkojenvaraukset ja muut reissussa. Paitsi että kun me ei reissata kimpassa läheskään aina. Eikä tunnu minusta ainakaan miellyttävältä, aikuisena ihmisenä, olla riippuvainen jostain toisesta. Once independent, always independent, that's the way it is.
No nyt kun olen päässyt vuodattamaan kuukausien kiroiluni, voin helpottuneena huokaista ja todeta, että minut lasketaan taas vastuuntuntoiseksi aikuiseksi. Pystyn hoitamaan ITSE omat maksuni, jahuu! Ja vaikka tämä asia ei nyt lähentele tärkeydellään mitenkään maailman rauhaa tai suomen maailmanmestaruutta jääkiekossa, on se minun oman pikku maailmani hyvinvoinnille merkityksellinen ja elämää helpottava tekijä.
On se vaan huvittavaa miten sellainen höyhenenkevyt 4cm x 6cm muovinpala, tai pikemminkin sen puuttuminen voi kasvattaa sellasen tatin otsaan että oksat pois... ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti