Silloin kun minä olin pieni, minulla oli joitain ajatuksia siitä, millaista on elää aikuisten maailmassa. Olen turvallisen pikkukaupungin kasvatti, jossa siihen aikaan, 80-90-luvulla kaikki oli niin tavallista ja yksiselitteistä. Siihen aikaan kaverien vanhempien avioero saattoi olla se iso jymyuutinen. Sateenkaariperheistä ei tiedetty mitään. Monikulttuurisuus oli jotain tosi kaukaista ja eksoottista. Huumeet olivat vain marginaalisen ryhmän ongelma jne. jne. Eli tällaisessa kuplassa minä olen kasvanut! Kuitenkin oma kiinnostukseni suurta maailmaa kohtaan on ollut aina, onneksi, niin suuri, että puhkaisin kuplan heti kun siihen tuli mahdollisuus.
Silloin kun minä olin pieni, minulla oli myös joitain ajatuksia siitä, millainen olen sitten kun olen aikuinen. Perhe koostuisi unelmien miehestä, tummasta ja sporttisesta, (ehkä jopa jääkiekkoilija???), joo, OMG minä, mutta näin se oli, ja siis lapsista, kahdesta tai yhdestä. Ajattelin aina, että haluan tulla nuorena äidiksi, mielestäni 23 olisi ollut hyvä ikä siihen. (Ja thank God sitä en sitten kuitenkaan sen ikäisenä tehnyt...). Olin sitä mieltä, että ikinä, en IKINÄ voisi asua maalla, kaupunki on se ainoa oikea paikka asua. Minusta piti tulla liikunnanopettaja, jossain vaiheessa, jossain vaiheessa taas sisustussuunnittelija. Tai muotisuunnittelija. Ja sitten olisin tehnyt loistavan työuran ja saanut arvostusta ja ihailua. Ja ajaisin BMW:llä tietenkin. Meillä olisi kultainennoutaja joka iloisesti heiluttaisi häntäänsä kun onnellinen perhe tulee kotiin.
Toisin kävi, ja hyvä näin! Olen 32-vuotias, 3-vuotiaan pojan ja 1-vuotiaan tytön äiti. Olemme siinä suhteessa suht tavallinen ydinperhe, että mieskin löytyy, onneksi ei jääkiekkoilija kuitenkaan :). Asumme ihan landella. En ole liikunnanopettaja, enkä minään sortin designeri ellei harrastuksia lasketa, eikä työurani ole tähän mennessä ollut mitenkään yleisesti arvostusta herättävää. Enkä edes aja BMW:llä prkl.
Mutta olen onnellinen! Elämä on ollut täynnä ylämäkiä ja alamäkiä, monta asiaa on opittu kantapään kautta, ja monta itkua on itketty matkan varrella ja maailmaa on nähty ja kierrelty ja maailmankuva on avartunut suunnattomasti siitä mitä se oli silloin kun 19 vuotiaana nostin kytkintä ja painelin lukiosta päästyäni ulkomaille. En tunne itseäni vanhaksi, enkä missään tapauksessa keski-ikäiseksi. Olen mielestäni säilyttänyt lapsenmielisyyteni vähän liiankin hyvin, ja minulla on edelleen se palo sisälläni, että haluan nähdä ja kokea uutta, seikkailla ja välillä vähän sekoillakin. Omat asenteeni ja näkemykseni maailman menosta ja elämästä poikkeavat varmasti monen muun näkemyksistä, mutta ne ovatkin minun näkemyksiäni, tässä iässä ei onneksi ole enää tarvetta miellyttää muita vain hyväksynnän vuoksi. Olen siis kaikin puolin tyytyväinen elämääni, perheeseeni, kotiini, työhöni ja siihen, että olen sinut itseni kanssa. Olisi myös ihanaa kirjoitta lause "olen saavuttanut sisäisen rauhan", mutta sitä ei koskaan tule tapahtumaan, sen verran levoton sielu olen...
Tekeehän ne vuodet toki tehtävänsä, ei sitä enää palaudu samalla tavalla kuin 10 vuotta takaperin, ja vatsan seudullakin on omituinen pelastusrengas, jollaista 10 vuotta sitten en olisi koskaan voinut kuvitella omistavani. Mutta kaikella on tarkoituksensa, ja kaikesta oppii. Mitään en kadu, kaikki se, mitä olen kokenut ja elänyt, ovat tehneet minusta sen ihmisen, joka tänään tässä kirjoittaa. Ihanaa kun on päässyt (suurimmaksi osaksi) irti ulkoisista paineista, ja voi suunnata energiaansa itselle tärkeisiin asioihin. Ja vaikka elämä tällä hetkellä onkin lähes sietämättömän kiireistä sirkusta, on ihanaa kun voi kaikesta huolimatta nauttia elämästä, niillä eväillä, mitä kulloinkin on tarjolla.
 |
| Pienestä asti vähän erilainen nuori... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti