Etsivä löytää?

Hei. Etsin itseäni, oletteko sattuneet näkemään? ;)
Aina puhutaan, että teinit etsivät itseään ja se ikäkausi on jo kyllä kauan sitten taakse jäänyttä elämää, onneksi. Tai sitten on viidenkympin villitys. Ja siihen on kyllä vielä vajaa parikymmentä vuotta aikaa, sekin onneksi.

Ja pienenä tarkennuksena, en tunne olevani hukassa, pikemminkin päinvastoin.

Elikäs, en tiedä johtuuko se elämänkokemuksen karttumisesta, tiettyjen rajapyykkien ohittamisesta vai mistä, mutta jotenkin sitä on alkanut miettimään omaa elämäänsä tosi tarkoin... Ulkopuolisin silmin voisi katsoa, että mitä se nyt enää miettimään, koko pakettihan on kasassa, on lapset ja talot ja autot ja duunit, se on siinä.

Aikaa on tosi vähän joten se miten sen käyttää pitää tarkoin harkita. Lasten kasvattaminen kasvattaa todellakin itseä myös, sitä löytää itsestään aivan uusia puolia edelleen. Enää ei ajattele ainoastaan omaa elämäänsä, vaan väistämättä haluaa panostaa myös siihen, millaisen maailman haluaa jättää lapsilleen ja lapsenlapsilleen ja lapsenlapsenlapsilleen jne. Oman perheen pyörittäminen pistää väkisinkin aina vertailemaan sitä, millaisessa perheessä itse on varttunut, jonka johdannaisena omia vanhempiaan katsoo myös aivan eri tavalla, omalla kohdallani voin olla onnellinen todetessani että hyvää työtä ovat tehneet, ja helppoa ei varmasti ole ollut ;) Ja sitten on tietenkin myös se tosiasia että sitä mukaa kun itse vanhenee, ne muutkin läheiset vanhenevat. Ei ole enää kovin montaa isovanhempaa täällä tallaamassa, ja ne jotka ovat, alkavat olemaan aika loppusuoralla. Sekin pistää miettimään, varsinkin kun katsoo miten tämä yhteiskunta kohtelee vanhuksia.

No joo, summa summarum... Ei ole enää niin huoleton. Ei ole kuolematon tai ikuisesti nuori. Arjen pyörityksessä huomaa, kuinka todellakin kallisarvoista se aika on, ja kuinka tärkeää se, miten sen käyttää. Arjen taisteluissa sitä oppii näkemään, millaisia elämänarvoja sitä todellisuudessa haluaa tai millaisten elämänoppien mukaan haluaisi elää.

Ei ehkä pitäisikään puhua itsensä etsimisestä, vaan itsensä kuuntelemisesta. Mitä minä oikeasti elämältä haluan ja mitkä ovat ne tiet jotka sinne vie? 32 vuotta takana, enkä päivääkään kadu (paitsi ehkä muutamaa siellä täällä;) ) mutta siinä ajassa olen oppinut tuntemaan jo itseäni aikasta hyvin. Ja varsinkin vuoteni pienten lasten vanhempana ovat tuoneet lisää varmuutta siihen, millainen olen ihmisenä, millainen arvomaailma minulla on. Tiedän mitä haluan.

Elämä kuitenkin on yhtä etsimistä. Ja jos nyt ei sitten itsensä etsimistä, niin ehkä onnen etsimistä. Tai sisäisen rauhan etsimistä. Tai sitten teiden etsimistä, vähän niin kuin lasten tehtäväkirjassa, jossa on niitä sotkuisia kiemuroita... Itse olen vasemmassa alakulmassa sormi suussa, ja oikeassa yläkulmassa on se, mitä haluan. Nyt pitäisi vaan sitten löytää oikea reitti perille :D