Mitä jos mamma tykkiäiskin tytöistä???

Ei, en ole hyppäämässä toiseen joukkueeseen. Kyse on tällä kertaa aiheesta: samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeus. Asiaa on nyt jauhettu vaalien alla joka mediassa, joten aihe saattaa olla jossain määrin loppuun kulunut, mutta pakko nyt on vähän kuitenkin avautua. Miksi juuri tänään? JOUDUIN tänään kuuntelemaan vierestä erästä keskustelua, ja teki tiukkaa olla puuttumatta, mutta kerrankin sain pidettyä suuni kiinni, paikka avautumiselle kun oli täysin väärä...

Mistä sitten tänään keskusteltiin? Siitä, että Jani Toivola pääsi eduskuntaan VAIN koska hän on homo ja musta (sivuhuomautuksena, en äänestänyt häntä, mutta loukkaannuin hänen puolestaan). Siitä, kuinka ihmiset eivät enää tiedä mitä avioliitto tarkoittaa, ja kuinka sitä ei ole tarkoitettu samaa sukupuolta oleville. Jokaisella meillä on oma näkemys asioista ja nämäkin mielipiteet sallittakoon. Mutta sitten tämä adoptio-oikeus juttu, joka jäi päähäni pyörimään.

Mitä JOS minun elämänkumppanini olisikin nainen (eihän sitä tarvi otsaansa tatuoida joten mistä muut ihmiset tietäisivät, ellei sitten pikkulinnut laula, että millainen perhe kenelläkin on...)? Miltä tuntuisi kuunnella vierestä kun joku toinen sanoo ettet ole soveltuva vanhemmaksi? Olen kahden lapsen äiti, ja mielestäni vielä hyvä äiti, vaikkakin ehkä hitusen normeista poikkeava, mutta lapseni ovat onnellisia, ja sehän se tärkein mittari kaiketi on. Ajatellaan taas erittäin hypoteettisesti, mutta jos kävisi niin, että elämä etenisi niin, että rekisteröisin parisuhteen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, ja päättäisimme että haluamme vielä lapsen, adoptiolapsen. Eli minulla on jo entuudestaan kaksi onnellista lasta, mutta sitten kun tullaan tähän tilanteeseen, olenkin yhtäkkiä soveltumaton vanhemmaksi? Täh?

Sen ymmärrän, että kirkko ei hyväksy homo-ja lesbopareja, mutta, kuten monessa muussakin asiassa, kirkkoa ja yhteiskuntaa ei sovi sekoittaa. Mikä siis on se perustelu, etteikö adoptio-oikeutta voisi toteuttaa. Lapsen oikeus kahteen vanhempaan? No sehän toteutuisi! Lapsen oikeus tasapainoiseen perheeseen. Sekään ei ole sukupuolesta riippuvainen asia. Lapsen oikeus turvalliseen kotiin. Sekin on niin ihmisestä kiinni, ei sukupuolisesta suuntautumisesta.

Mielestäni lapsi voi olla onnellinen myös kahden isän tai kahden äidin kasvattamana. Tai yhden ihmisen kasvattamana, ihan millaisissa perhekokoonpanoissa vaan, kunhan lasta rakastetaan ja kasvatetaan, lapsesta välitetään ja annetaan turvallinen ja kehittävä kasvuympäristö. Lasta ei tee onnettomaksi se, että ei ole isää tai äitiä, eikä se, että talosta puuttuu mahdollisesti jompaa kumpaa sukupuolta olevien ihmisten "kädenjälki", tavarat tms. Mutta lapsen tekee varmasti onnettomaksi se, että hän elää turvattomassa, rakkaudettomassa perheessä, joissa on alkoholiongelmia, perheväkivaltaa, hoitamattomia mielenterveysongelmia jne. jne. jne. Toki näitä kaikkia mainitsemiani onnettoman elämän elementtejä löytyy varmasti myös homo- ja lesboperheistä, mutta tässä onkin kyse siitä, että miten valinta tehdään. Sen sijaan, että tarkasteltaisiin adoptiota haluavien parien sukupuolta tai siviilisäätyä, tulisi mielestäni keskittyä olennaiseen, eli että onko heillä mahdollisuus tarjota lapselle elämisen arvoinen elämä.

Ja mainittakoon se nyt vielä, jos joku haluaa argumentoida sitä, että homoseksuaalisuus olisi jotenkin luonnotonta, tai sairasta, niin, ö-ö-ö-ö-ö- wroooong, homoseksuaalisuutta esiintyy myös muilla eläimillä, (esim. nisäkkäillä, vesilinnuilla), eli täysin luonnollisesta asiastahan siinä on kyse. Enkä usko että eläin yhdyskunnat kokevat sen mitenkään epänormaalina, jos vaikkapa homoapinapari ottaisi hoivattavakseen orvoksi jääneen apinavauvan. Eli vika on taas ihmisten asenteissa ja ahdasmielisyydessä, mistään sen ihmeellisemmästä geenivirheestä asiassa ei ole kyse.

Taas sain aikaan oikein kunnon sateenkaarirallatuksen, mutta en vaan voi käsittää sellaista suvaitsemattomuutta tai ahdasmielisyyttä, jossa ihmisiä lokeroidaan merkityksettömien asioiden perusteella. Harmittaa niiden ihmisten puolesta, jotka joutuvat oikeasti taistelemaan oikeuksistaan, tai tässä kyseisessä asiassa oikeudesta saada elää samanlaista elämää, mikä meille NORMAALEILLE on itsestäänselvyys. Ja mikä vielä harmittaa, niin se, että tosiaan tällainen ajattelutapa osalla ihmisistä edelleen on. Perhe, ja lapset on monelle meistä se tärkein asia elämässä. En osaisi kuvitella omaa elämääni ilman lapsia, eli jos niitä ei olisi kotikonstein pystytty hankkimaan, olisin luultavasti halunnut adoptoida (Enkä tarkoita siis juuri tätä hetkeä, vaan yleisesti ottaen koko elämääni, tulevaisuuttani jne.). Miksei tätä elämän suurinta asiaa suoda jokaiselle meistä, siis jokaiselle, joka sitä todella haluaa?

Eli jos nyt huomen aamulla heräänkin yllättäen lesbona, olenko samalla menettänyt kelpoisuuteni olla hyvä vanhempi?