Olipa kerran...

Olipa kerran tyttö. Ja sitten oli poika. Tyttö ja poika tapasivat, ja huomasivat että pitivät toisistaan ja alkoivat viettää paljon aikaa toistensa kanssa. Aika kului, ja tyttö ja poika olivat siirtyneet kulkemaan yhteistä polkua käsi kädessä. Tyttö ja poika pitivät niin paljon toisistaan, että päättivät perustaa yhdessä perheen. Muutamia vuosia myöhemmin tytön ja pojan perässä polkua pitkin juoksentelikin myös pieni poika ja pienen pieni tyttö...

 Mutta sen sijaan että satu päättyisi lauseeseen: "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, sen pituinen se", satu jatkuu vielä...

...Vuodet kuluivat, ja tyttö ja poika kasvoivat. Jossain vaiheessa he huomasivat, että olivatkin kasvaneet kovasti eri suuntiin, eikä polut näyttäneet enää pidemmälläkään kohtaavan. Tyttö ja poika kovasti pohtivat, että mitäs nyt tehdään? He tuumailivat ja pähkäilivät, ja etsivät ratkaisua pulmaansa. Tyttö ja poika edelleen pitivät kovasti toisistaan ja olivat toisilleen oikein hyviä kavereita, mutta tunsivat kuitenkin jotain oleellista puuttuvan, se jokin oli puuttunut jo pitkän aikaa, ehkä jopa aina, he yhdessä tuumailivat. He olivat kävelleet pitkän matkaa satulaakson polkuja tallailen, kun he eräänä päivänä tulivat risteykseen. Noh, mitäs nyt tehdään  kysyi poika? He katsoivat edessä odottavia polkuja ja tyttö sanoi että: "Minä haluaisin valita tuon polun", ja osoitti pojalle toista polkua. Poika taas puolestaan katseli haikaillen toisen polun suuntaan, "tuonne minä haluaisin" hän sanoi. Kauan aikaa he siinä risteyksessä ihmettelivät, mutta tulivat siihen päätökseen että valitsevat eri polut. Ja näin he lähtivät kulkemaan omia polkujaan. Heidän onnekseen polut kulkivat niin lähellä toisiaan, että he edelleen pystyivät jatkamaan matkaansa yhdessä, vaikkakin erillään. He eivät ehkä vihellelleet iloisina jatkaessaan matkaa, mutta tyytyväisinä päätökseensä ja onnellisina siitä että löysivät polut, joita kulkiessaan voivat edelleen matkata ystävinä ihan niin kuin tähänkin asti olivat tehneet.

Sen pituinen se.